Vain elämää

En minä oikeen tiiä mistä minä tässä tekstissä haluisin puhua. Pää on vaa nii täynnä kaikkea et on pakko purkaa jotaki ulos. Tänään siis tosiaan tuli hommattua tabletti ja noh, hyvin on toiminu tähän asti. Ootan sitä et saan tämän rikki. Yllättävän monipuolinen ja helppokäyttöinen on ollu ja kuitenki näin pieneks värkiks tästä löytyy enemmän ku miun päästä! Hurjia nämä nykyajan vehkeet, tulee ihan jälkeenjäänyt olo.
Kaikki tosiaan on menny vaikiaksi tänä päivänä. Kaikki asiat löytää netistä ja kohta tuntuu että ruokaki tilataan sieltä kotiovelle ja maksu hoituu nettipankissa. Ja senki ruuan tekee joku valmis ohjelmoitu robotti tai jtn. Mihin helvettiin -tai no aika pitkälti vaa helvettiin- meitä ihmisiä sitten tarvitaan? Jotenki tuntuu just aika hassulta että joissaki nettikaupoissakaan ei voi enää tilata muuten ku nii että lasku maksetaan joko heti tililtä tai se tulee nettilaskuna. Tyhmää, että nykyään paperilaskusta verotetaan jotain ylimääräsiä kuluja. Kuluttaako se yks saakelin paperi muka nii paljo luontoa, että helvetti se vaatii lisäkustannuksia??! No eipä tuo oo ennen haitannu! Mihin silläki pyritään? Että lopetettais paperien käyttö? No siittä vaa, lopettakaa! Mutta sitten saa miettiä millä pyyhitään persettä ku ei oo enää kierrätyspaperia josta ne sitä vessapaperia valmistaa!!..
No tuo tais mennä jo astetta överimmäksi... Ei se paperi tästä maalimasta lopu ku aina on niitä puiden salakaatajia jne.
Mutta loppujen lopuks mejän elämästä vaa halutaan tehä helppoa. Sitä se vaa on, jotta ihmiset ois onnellisimpia. Halutaan luoda palveluja joita ihmiset uskoo tarvitsevansa helpottaakseen elämäänsä. Sen takia kehiteltiin polkupyöräki, koska ihminen oli laiska ja halus elämästään helpompaa. Siihenhän sitä voi pyrkiä. Voin minäki aina kuvitella itteni aurinkotuoliin drinksu kädessä, aurinkoa paistattelemassa, mutta paljopa se haaveilu tätä muuttaa mihinkää. Se se kuitenki ois helppoa elämää minun kuvitelmissani :) Thanks your time. Kuullaan taas seuraavassa tekstissä. Tässä tämänkertainen avautumiseni. Elä ota liian vakavasti, se on vain elämää!

Blow your clauds away

 Oispa se oikeasti niin helppoa. Jollakin toisella menee synkästi ja sitten siihen vaa tulis joku "isopahasusi" tyyliin. Mutta tällä kertaa se ois varmaan "iso kiltti susi" joka puhaltais kaikki paska pilvet hevonkuusenperseeseen. Pitäs kyllä olla aika iso susi..
Mutta toisaalta voi kysyä: mitä vittua? Siis puhaltaa pilvet pois? Ei oo mitään saatanan pilviä ku on perhana jotain tunteita, tuntemuksia ja kaikkea muuta. On ongelmia ja on asioita jotka vetää mielen synkeeks. On tämä maailma kyllä aika paska paikka. Jos et tienny nii nyt tiiät. Mutta kuitenki, ihmetyttää miten joku jaksaa iloita täällä. Miten helvetissä minäkään jaksan iloita täällä? Miksi ihmeessä minä oon nii sairaan ilonen siitä että aurinko paistaa? Paistaa se pilviselläki säällä mutta ei tänne asti. Miksi siitä pitää sitten iloita ku se on olemassa muutenki vaikka minen sitä näkis. No tuota taas vois verrata siihen, että miten suhtautuu ystäviin ja tuttuihin. Miksi olla nii sairaan ilonen siitä ku näkee jonkun hullun jota ei oo nähny pitkään aikaan. Onhan se olemassa muutenkin. Aurinko on ku ystävä, niin kai se on. On ihana nähdä tuttuja ja ystäviä. Muutenhan sitä unohtaa miltä ne näyttää.
Välillä miettii miltä tuntus olla erakko. Siis asua metän keskellä ja elää sillä mitä ympäriltä saa. Voishan se pitkän päälle olla yksinäistä. Mutta eikö siihen sitten tottus? Ja lopulta, sitä mitä ei saa, nii sitä ei enää kaipaakkaan. Mut sitten ku mut löydettäs sieltä, voisinko elää "normaalisti" ihmistem keskellä. Vai olisinko mä joku hullu, joka pelkää enemmän ihmistä ku karhua, tai jotain vastaavaa? Ois jännä tietää.. Onko kukaan kokeillu? Minulla ei tosin onnistu ku säikähin jo ihmisiä ku olin ollu 2-3 tuntia yksin ilman mitään muuta ku oma ääneni.
Enkä minä unohan tuon "isokilttisusi" teorian ja pidättäydyn ihmisissä. Hulluna kai ne pitää - pitävät varmaan jo - jos alan puhua hyttysille. Saati sitten kuolleille.. Vaa jonkun niillekki on puhuttava ku eivät ite oo mitenkää puhuvaa porukkaa :) Thanks your time. Lisää jossain välissä, jos ja kun keksin jotain mitä kehtaan kirjoittaa nettiin asti.

Viikon viisaimmat ajatukset

Aika jännä huomata millasia kaikenlaisia ideoita sitä sitten tulee ku on viikon 6 tuntia yksin töissä ja näkee ihmisiä vain sillon ku joku hullu eksyy reitistään. Oon siis kesätöissä tiekirkossa ja hautausmaalla. Ajatukset oli kyllä loppua jo viikonlopussa kesken mutta onneksi harrastuksena oli myös auringonpalvonta nii pysty melkeen nukkumaan. 

 Tajusin viimein miksi kaikki hautausmaantyöntekijät on nii kalkkiksia. "Seura tekee kaltaisekseen" niihän sitä sanotaan. Mutta oli se kyllä aika jännä huomata, että jo toisen päivän jälkeen, säikähin ku näin ihmisen. Työkaverit hautausmaalla ku ei oo kovin eläväistä tai liikkuvaista sakkia. Omaki työtahti hiastuu ja sitä laiskistuu ku seurana on vaa kuolleita. Omaki aivotoiminta alkaa kuolla ja aamullahan sen näkee. Lähtee ajamaan töihin mopolla, aivotoiminta on jo nii kuollutta, et on jäämässä auton alle. Sen jälkeen päätin, että edes mun on pakko ajatella siellä tai laulaa ihan vaa mielessäniki. 

 Sit se oli kyllä aika jännä tunne ku tuli 2 ulkomaalaista käymään siellä kirkossa. Olin siihen asti vaa istunu ja lukenu kirjaa. Ne tulee siihen ovelle ja kysyy kohteliaasti, että saako sinne mennä sisään. Siinä vaiheessa tuli sellanen olo, et osaanko mä muka vastata niille. Siis kaikki sanat vaa katos ja lopulta kuulen ku suu vinkasee "yes". Sellanen oikeen helto pieni lapsen ääni pääse miun suusta. Yrittäähän sitä tilannetta paikata sillä, että menee puhumaan niille ja kertoo vähäsen asioita, mutta helvetti ku kaikki ajatukset tulee vasta sitten ku ne on lähteny. Siis sen jälkeen alko oikeesti ajatukset juoksee ja muisti jopa sanoja. 

 Kaikkein mukavinta oli kuitenkin se, että mä voin rahastaa sillä, että mä otan vaan olen. Kuitenki ku oven pitää olla vaa auki ja mun pitää olla siellä nii ei kukaan voi valittaa. No joo hautausmaalla pitää tehäkki jotain mutta kirkolla ei. Tosin päivät saattas kulua nopeemmin jos siellä oikeesti kävis joku tai ois jotain tekemistä. Aika aivokuollutta toimintaa. Ainut mille voi puhua on jotkut itikat ja niillekki vaa kiroilee ku ne pistää ja inisee korvan juuressa. Ja tottakai tulee sitten luetta tosi paljon ja jos joku sattuu tulemaan kesken kirjan nii tuntuu että mun elämää ois häiritty ja siihen tulis joku ylimääränen lisäosa. Jotenki karmivaa ku ajatukset menee tolleen, mutta.. 

 Liksa on hyvä ja auringonpalvonta kivaa :) Ei voi valittaa. Kesän jatkoja!

Perhe

 Haluan nyt ihan välttämättä purkaa sydäntäni tästä asiasta, vaikka en tiedä kuinka suuri ongelma tämä on ja en todellakaan nyt ajattele asiaa kehitysmaalaisten kantilta ku en ite ole sellainen. JA jos nyt olen ihan hirveästi jostakin asiasta väärässä, oman mielipiteensä voi kyllä tuoda esille laittamalla mulle vaikka viestiä gmailissa. 

 Perheissä on ongelmana se, että ihmiset eivät puhu toisilleen ja sitten tulee tilanteita, joissa tehty asia paljastuu ja jälkiseuraukset ovat todella mutkikkaita. Tai sitten puhutaan, mutta toista ei kuunnella, koska oma mielipide on niin tärkeä ja toinen ei millään voi olla oikeassa. Eihän se todellakaan voi olla, ei se ole ollut koskaan ennekään. Ja sitten lopulta ite tajuaa saman asian minkä toinen on joskus tullu sanoneeksi ja pitää sitä itse nerokkaana ideana. Ihan niin kuin Timon ja Bumba. (Se, joka ei ymmärtänyt äskeistä vertausta: Katso enemmän lastenelokuvia, ne ovat todella kehittäviä, oikeasti!) Tai sitten pimitetään tietoja ja puhutaan asioista jonkun selän takana. Mielestäni (HOX! se on taas mielestäni) tyyli jota näkee amerikkalaisissa elokuvissa sopisi tähän hyvin. Eli vanhemmat oikeasti puhuisivat asioista ensin keskenään ja sitten vielä neuvottelisivat myös muiden perheen jäsenien kanssa ja OTTAISIVAT MYÖS HEIDÄN MIELIPITEENSÄ HUOMIOON. Kaikkein ikävintä on juuri se, että vanhemmat puhuvat keskenään asioista ja ei koskaan kerro kunnolla mitä ne on päättäny. Tai se, että ne juttelee mutta toinen ei kehtaa sanoa siinä omaa mielipidettään vaan purkaa sitten sydäntään lapselleen. SIIS MIKSI? Miusta ku tuntuu että sen pitäs olla vähän erillä tavalla. Ja toisaalta en tiiä kuinka iso ongelma tämä on. Mutta ongelma kuitenkin. 

 Joskus ajattelin, etten koskaan hommaa oikeaa miestä (hommaa on ehkä vähän väärä sana), koska silloin parisuhdetta pitää vaalia ja toinen joutuu siivoamaan ja tiskaamaan toisen puolesta ja muutenkin olemaan toiselle avuksi, kun tämä sitä tarvitsee. Ajattelin, että miehen sijasta ottaisin robotin joka siivoaa, tekee ruokaa, pesee pyykkiä ja näin pois päin. Toisekseen ajattelin, etten koskaan synnyttäisi omia lapsia, koska en halua synnytys kipuja ja turvonneita tissejä. Kuulostaa huvittavalta, mutta joskus ajattelin sen näin. Olen edelleen sitä mieltä, että haluan adoptoida ainakin 1 lapsen, mutta haluan myös omia lapsia. Mitä tuohon robottiin tulee.. Se olisi kätevä, mutta kun ihmiselle ei riitä se, että siitä pidetään huolta vain ulkoisesti. Pitää pitää huolta myös siitä sisäisestä itsestä ja siihen se mies on kyllä aika kätevä. Ja jos minulla nyt sattuisi olemaan robotti mies niin en usko, että se voisi samalla tavalla tuntea. Ei roboteilla ole tunteita, en ainakaan usko niin. Onko? 

 Yhteistä näissä ajatuksissa kuitenkin on se, että haluan perheen. Haluan jotain pysyvää ja jotain omaa. Ja mikä voisi olla sen parempi kuin lapsi, joka on omaa lihaani ja omaa vertani. Ehkä minäkin sitten ymmärrän, miksi vanhemmat tekee niitä tyhmiä päätöksiä ja rajottaa lasten elämää. 

Eteenpäin

 Hiljalleen, kun nyt lukukausi on ohi ja suurinosa on päässyt luokiltaan, voi alkaa kääntää sivua ja levähtää hetken. Kesällä on kesätöitä ja aikaa ottaa vähän rennommin. Ei ole enää välttämättä pakollisia menoja, eikä niin paljon stressiä.
 Toisille taas se on vuoden kiireisintä aikaa. Lomalaiset lähtevät liikenteeseen, töitä riittää ja rahaa liikkuu. Jotenkin kuitenkin ajatteleisin, että vaikka ihmisillä onkin kesällä töitä, ottavat he silloin asiat jotenkin positiivisemmalla tavalla. Vaikka he uurastavat koko päivän töissä, he ovat iloisia siitä, että pääsevät illalla kotiin oman perheensä luokse, tai nukkumaan.
 Toisaalta kesän alku on täynnä jännitystä ja iloa. Milloin joku täyttää vuosia, toinen pääsee rippikoulusta ja kolmas saa opiskelupaikan. Se aiheuttaa toki jonkin näköisiä järjestelyjä, mutta toisaalta se tuo myös iloa elämään. Se on kuitenkin aika suuri muutos, ja kasvattaa ihmisiä monella tapaa. Varsinkin rippikoulu.
 Oma rippikoulu kasvatti minua ja nyt kun olen saanut katsoa sitä isosen näkökulmasta, olen niin iloinen huomatessani, kuinka paljon ihminen voi muuttua viikon aikana. En voi sanoin kuvata, kuinka ylpeä olen saanut olla viimeisen viikon aikana. Toki viikkoon mahtuu niin iloa kuin suruakin, mutta toisaalta se kaikki positiivisuus ja innostus mitä sain kokea muiden osalta, vei pois sen kaiken murheen, mikä mieltäni painoi. Ja jotenkin tuntuu, että tästä kesästä tulee varmasti ehkä haastavin, mutta kuitenkin ikimuistoisin ikinä. Kaikki on lähtenyt käyntiin niin hyvällä tavalla, että katson tulevaisuutta positiivisin mielin.
 Mietin kuitenkin, että entä jos minulle ei olisikaan käynyt näin hyvin? Entä jos..? Siis totta kai ihminen miettii tuollaisia asioita, se kuuluu meidän luonteeseemme. Mutta toisaalta miettii, mistä se tulee. Siis se kaikki negatiivisuus ja alakuloisuus. Mistä tulee se heikko luottamus itseensä? Sitä ei nimittäin ole kaikilla. Ja myönnän olevani kateellinen niille, jotka luottavat tulevaisuuteensa ja uskovat itseensä. En usko hetkeäkään, etteikö sitä uskoa olisi ansaittu. Mutta miten on niiden laita, jotka oikeasti kaipaavat sitä uskoa ja kannustusta. Miksi se jää heiltä puuttumaan? Mikä heidän elämästään ja lapsuudestaan on jäänyt puuttumaan, että se usko itseensä on niin huonolla tasolla? Mistä he ovat jääneet paitsi?
 Me kaikki olemme erilaisia. Ymmärrän toki sen. Mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on vaikea yrittää tehdä jotain asiaa oikein. Jos nimittäin oikein miettii, ei se oikea ratkaisu välttämättä ole oikein toisen näkökulmasta. Tähän pätee aikuisten sanat "ajattelen vain sinun parastasi". Mistä sen voi tietää mikä on parasta toiselle? Miten sen määrittää? Entä jos se "oikea" ratkaisu onkin väärä ja aiheuttaa jotain mitä ei voi perua. Entä jos..?
 Nyt riittää tämä jossittelu! Elämässä ei pääse kuin eteenpäin. Ei voi palata menneisyyteen. Ja lopulta, meidän kaikkien on hyväksyttävä menneisyys. Se on ja pysyy. Jos vain menet avoimin mielin eteenpäin, mikään ei vedä sinua enää takaisin.

Mikä vituttaa?

 Sanon suoraan. Vanhemmat vituttaa, vaikka nehän nyt vituttaa kaikkia nuoria. Mutta tässä tilanteessa minulla on oikeasti ihan syytä olla todella vittuuntunut. Välillä en voi sanoin kuvata, kuinka paljon aikuisen ajattelumalli ottaa päähän. Varsinkin silloin, kun siinä ei ole mitään järkeä! Saatanan päähän pinttymät aiheuttavat sen, että lastenkin elämästä saattaa tulla täyttä h*elvettiä. Siis nyt joku viisas - minua paljon viisaampi - voisi selittää minulle, miksi osa vanhemmista ei panosta lastensa kasvatukseen. Kyllä ymmärrän sen, että jos lapsi ei itse oikeasti halua mitään ja ei oo valmis tekemään töitä, että ne rahat ei menis hukkaan, nii ei paljo huvittas itteäkään laittaa rahaa siihen. Mutta, jos lapsi menestyy ja oikeasti tekee töitä tulevaisuutensa tähden, miksi häntä ei haluta auttaa? Tai lapsi oikeasti lupaa tehdä mitä vain, jotta saisi toteuttaa unelmansa. Joku haluaa tehdä parannuksen ja saada opiskelupaikan unelmiensa työtä varten. Miksi jokaiseen kysymykseen vastaus on ei? Miksi yritetään kahlita kotia, vaikka hänellä ois paremmat mahdollisuudet jossakin muualla? MIKSI!!??
 Se pelottaa. Se pelottaa aika monta meistä. Varsinkin, jos vanhemmat eivät ole päätösten takana. Toki yhteishaun aikaan hakulomakkeisiin pyydetään vanhempien allekirjoitus mutta sehän vain tarkoittaa, että vanhempi on nähnyt mitä lapsi on hakenut. Ei se tarkoita, että asiasta oltaisiin yhtämieltä. Ja lopulta kyseessä on lapsen tulevaisuus. Kyllä, puhun koko ajan lapsesta, vaikka kyseessä on nuori. Mutta välillä tuntuu, että silloin, ku menemme ensimmäistä kertaa kouluun, me näytämme aikuisten silmissä isoilta lapsilta. Mutta, kun tulee aika hakea lukioihin ja amikseen, me kutistumme ja olemme taas niitä pieniä sylivauvoja, joita pitää yrittää suojella kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tässä toinen paikka kysyä; miksi.
 Kohtalonivaa, minun mielestäni. Silloin kun meihin oikeasti pitää luottaa ja ojentaa elämän kortit käteen, aikuiset jänistävät ja piilottavat kortit viimeiseen asti ja lopulta on myöhäistä yrittää korjata mitään. Lapsi/nuori kasvoi jo aikuiseksi ja menetit mahdollisuutesi. Mieti tältä kantilta. Kuka häviää tämän pelin?

Eilisen aurinko

Kirjaimellisesti eilisen aurinko. Sunnuntaina puolen päivän jälkeen Nilsiässä paistoi vielä aurinko ja oli helppo vetää sortsit jalkaan ja nousta linja-autoon hikoilemaan. 2 tunnin linkkumatkan jälkeen, kun nousi linja-autosta sateisen torin pihaan, kylmä kirveli jalkoja. Viimeisestä yläaste viikosta tuli kylmä. Mutta siihen ei kuollut.

 Aiheet on vähän hukassa, joten kuuntelin youtubesta lauluja hakien inspistä. Ei sitä kyllä kunnolla löytynyt, mutta nyt kun kerran aloitin kirjoitan loppuun. 

 "Eilisen aurinko laskenut on länteen" Aurinko kuvaa monessa laulussa ja runossa ja muutenkin taiteessa onnea. Ja niin se on minustakin. Aurinko tuo päivän piristyksen. Aamulla, kun herää, paras tunne on se, kun aurinko paistaa. Näkee, että tästä päivästä ei tule huono ainakaan sään osalta joten se voi olla hyvä jollakin muullakin tavalla. Samalla ihmisetkin ovat iloisempia. He ovat positiivisempia. Ihmeellistä kuinka paljon säätilakin vaikuttaa siihen. Mutta kuten on sanottu: kaikki vaikuttaa kaikkeen.

 "Teki niin väärin, mut en kanna kaunaa enää" Tuossa on ideaa. Kaikille voi antaa anteeksi, vaikka he olisivat tehneet kuinka väärin tahansa. Mutta silti se ei tarkota, että kaikki ois sen jälkeen niin kuin ennekin. Kuulostaa tekopyhältä ja en kyllä itsekään osaa antaa anteeksi kaikille, jotka ovat joskus loukanneet mua. Mutta en kuitenkaan kanna kaunaa, en muistele sitä ja vaivaa sillä päätäni. Jos unohdan sen, minunkin on helpompi mennä eteenpäin. Kaikkia ei tarvitse rakastaa, mutta kaikki voi hyväksyä.
 Viimeisimmästä lausesta tullaankin mietteeseen joka on vaivannut päätäni. Tai oikeastaa teoria, miksi ihmiset tekevät joitakin tiettyjä asioita.
 Otetaan jälleen esimerkki: jos joku pitää sinusta, mutta sinä et voi sietää häntä, hän silti yrittää miellyttää sinua, jotta sinä pitäisit hänestä. Eikö? Noh, jos joku haluaa tehdä omalle keholleen jotain niin tilanne on sama. Minä en pidä kehostani, mutta kehoni pitää minusta. Haluan muuttaa sitä, ja se haluaa olla minulle mieliksi, jotta minä pitäisin kehostani. Toisaalta tuossa ei ole järkeä, mutta lopulta se kuitenkin on juuri niin kuin se menee. Keho tekee niin kuin mieli tahtoo. Sehän olisikin hullua ja sairasta, jos se ei menisi niin.
 "Eilisen aurinko laskenut on lähteen", totta, mutta se nousee taas huomenna idästä :)

Welcome to my life

Syönkö, enkö syö. Menekö tästä, vai sittenkin tuolta. Astunko tuon lankun päälle, vai pettääkö se alta. Sepä se, elämä täynnä valintoja, joihin kaikki vaikuttaa. En pääse eteenpäin, kun toinen vetää letistä ja sanoo, että mennään täältä, tämä on helpompi reitti. Mutta kun kyseessä on minun tulevaisuus niin enkö saisi itse valita reittiäni? Enkö voisi ite kohdata virheeni ja oppia niistä. Vanhemmat aina sanoo, että ei se noin kannata ku ei se sillä onnistu kuitenkaan. No eikö lapsen olisi hyvä itse tajuta se? Silloin se menee paremmin jakeluun ja lapsi kuitenki tekee sen, varsinkin jos kielletään. Ihan esimerkkinä: iso mäki, lapsi ja polkupyörä, vanhemmat keiltää ajamasta mäkeä alas, ettei vain sattuisi mitään. Minä sinä kakarana ajaisin sen alas, ihan vain vanhempieni kiusaksi ja hulluuttani. Ajaisin sen alas. En valittamisella tätä ota puheeksi, haluan vain kirjoittaa pitkästä aikaa jotain vähän kummallisempaa tekstiä.
 Toinen esimerkki: nuori hakee opiskelemaan paikkaan, jossa on todella korkea keskiarvoraja, mutta hänen todistuksensa riittää siihen. Paikka on kuitenkin kaukana ja rahat ovat tiukalla, ja vanhemmat ovat häntä vastaan. Tässä kans. Kyse on nuoren elämästä. Kyse on siitä mitä hän voi tehdä aikuisena, tämä määrää aika pitkälle sen, kuinka hän pääsee töihin ja saa rahaa JOTTA voisi maksaa OMAN ELÄMÄNSÄ. Eikö silloin vanhempien pitäisi antaa lapselle periksi ja panostaa häneen. Lopulta kuitenkin se kannattaa. Kun lapsi pääsee omilleen ja hän ei ole enää riippuvainen vanhemmistaan. No ajattele nyt! Ne pääsee eroon siitä lapsesta, ku ne pistää kerranki siihen vähä enemmän rahaa, onko se liikaa pyydetty. Se tulee kuitenkin moninkertaisena takaisin kun vanhempi näkee kuinka lapsi on menestynyt elämässään. Silloin he voivat olla ylpeitä lapsestaan ja eikö se ole riittävä palkka siitä? Eikö siihen jokainen äiti ja isä pyri? Antamaan lapselleen hyvän tulevaisuuden..
 Jälleen hieman masentava teksti, tiedän. Mutta jotenkin vain tällaiset masentavat tekstit tulee pakottamatta. On helpompi kirjoittaa surullisista asioista ja asioista jotka ärsyttävät. Ehkä se on vain luontainen kyky sanoa ääneen kun ärsyttää :D Toivon että tämä teksti saa osan ihmisistä hieman miettimään asioita myös toiselta kantilta. Hipsu kiittää ja kumartaa. Kiitos ajasta, jonka käytit tämän tekstin lukemiseen. Jatka ajattelua :)

Linkki: http://data.whicdn.com/images/25526278/TUSH_HAIR_2008_IAIN-CRAWFORD061_large.jpg

Miljoona, miljoona, miljoona.. ruusua?

Ruusuja ja risuja. Testi, jossa asetetaan sormi leukaa vasten niin, että sormen pää osuu nenään. Jos huulesi osuvat sormeen olet kaunis.. Siis mitä? Olet kaunis, jos sinulla on kiero sormi tai hirveät botoks huulet? Kiitos tästä mielenkiintoisesta tiedosta kiinalaiset :3 kiitos ja kumarrus.
 Mutta miksi meitä pitää määritellä? Miksi meidät pitäisi asettaa omiin lokeroihimme. Tyyli tämä: Viisaat, vähemmän viisaat, normaalit, tyhmät ja idiootit. Kun joku sanoo minulle, että olen samanlainen kuin joku toinen, minulle tulee hirveä tarve todistaa, ettei se ole totta. Toisaalta ehkä juuri se käyttäytyminen antaa sen kuvan, että olen samanlainen kuin tämä kyseinen henkilö. Mutta onko minun pakko todistaa kellekään olevani erilainen, koska en tule koskaan kuitenkaan olemaan täysin samanlainen jonkun henkilön kanssa. Tulen aina olemaan hieman erilainen, vaikka minulla olisikin samoja piirteitä jonkun toisen kanssa. Jos alkaisin etsimään, minussa voisi olla vaikka samoja piirteitä Hitlerin kanssa. Jos kaikki Hitlerin ajatukset olisi kirjattu ylös, meillä saattaisi olla samoja mielipiteitä. Mutta kuitenkaan minua ei luokiteltaisi murjaahaksi (vaikka Hitlerhän nyt oikeastaan oikeasti murhasi ihmisiä ja se on tekojensa mukaan määritetty). Kuka meidät määrittää?
 Me itse määritämme itsemme. Luomme mielikuvia siitä mitä toiset sanovat ja kuvittelemme toisten ajattelevan näin meistä. Mistä tämä johtuu? Miksi on tärkeää saada ihmiset pitämään meistä, vaikka se mielikuva mikä heillä on, ei ole todellinen? Haluammeko suojella itseämme sillä kaikelta pahalta?Pessimisti ei pety, niinhän se menee. Se on varmaan sama tässäkin. Kun luulemme tietävämme toisen ajatukset, voimme toimia niiden mielikuvien mukaan ja kuvitella tekevämme oikein, koska joku tietty henkilö ajattelee, että minä tekeisin näin. Vai onko tuossa koko ajatus maillissa mitään järkeä?  Pitääkö siinä olla järkeä?

Ruusut. Ne kauniit kukat, jotka kasvavat kauniista nupusta kukoistavaksi helmeksi, jonka tuoksu huumaa pään ja jota voisi katsella tunteja kyllästymättä. Kauneus on tosin katsojan silmässä. Mutta tosiasia on, että lähes jokainen pitää ruusua kauniina.

 Risut taas. Ne huonot asiat. Ne ruusujen vastakohdat. Vaiko se mitä ruusuita jää jälelle? En osaa vastata tähän. En osaa määritellä sitä.. Enkä olen itsekkin sitten risu..

Linkki:
http://fantasy-faction.com/wp-content/uploads/2012/04/2012-APR-Rose-by-KaliLainePhotography.jpg

Too hard to unterstand

Miks se on niin vaikea ymmärtää selkeitä ohjeita? Miksi ei voi aukaista sitä suutaan silloin, kun annetaan mahdollisuus? Miksi sitä mahollisuutta ei voi käyttää? Onko se muka nii paljo kivempaa valittaa jossakin nurkan takana oikeen porukalla, ku ei tullu mieleisiä päätöksiä? Siis mikä järki? Minäpä vastaan näihin kysymyksiin omalla tavallani:
 Kyllä, selkeitä ohjeita on vaikea noudattaa, koska osa meistä ihmisistä on niin jääräpäitä, että haluavat kokeilla tikulla jäätä ja selvittää asiansa "helpommalla" tavalla. Kuka nyt haluaisi alistua kuuntelemaan toisen ohjeita kun on itse täysin tietoinen ja osaa kaiken ilman niitäkin. Toisille taas ohjeiden kuunteleminen on helppoa. Ei sitä tarvitse erikseen kysyä kuuleeko niitä vai ei, siihen on vain tottunut, että ohjeet otetaan vastaan. Elämä on paljon helpompaa.
 Suu on vain niin vaikea saada auki, kun oikeasti on asiaa. Minulla ainakin, jos oikeen on etukäteen miettiny mitä aikoo sanoa ja kysyä nii ne tosiaan sitten katoaa ku siihen tilanteeseen tulee. Niiku joku saakelin verho vejettäs tuohon miun ja ajatusten välille. Ei mitään yhteyksiä ja se palaa vasta sitten ku tilanteesta on kerennyt jo lähteä ja silloin ainakaan ei sitten mennä takaisin kysymään asioitaan. Ei varmasti, sehän on ihan äärettömän NOLOA. Siis kyllä, suu on vaikea aukaista, on helpompi puhua silloin, kun sinun odotetaan kuuntelevan.
 Ehkä ne mahdollisuudet tulevat aivan yllättäin. Ei kaikki täälä ole spontaaneja ja pysty kehittämään keskusteluja tuosta vain. Ei kaikilla vain juttu luista. Ja toisaalta, jokainen varmasti tietää sen kiusallisen tilanteen kun kerran saa suunsa auki ja toinen saa vastattua ja kumpikin hiljenee. Mieluummin kokonaan hiljaa jo valmiiksi kiusallisessa tilanteessa kuin vain pahentaa asiaa.
 Siis kyllä! Se on ehdottomasti mukavampaa valittaa porukalla nurkan takana! Siellähän sitä saa kannatusta jos valittaa ystäviensä kanssa jotka ovat samaa mieltä asiasta. En ymmärrä mikä siinä on.. Ehkä pelko siitä että tulee haukutuksi tai joku kehtaa sanoa vastaan estää toisia kertomasta mielipiteitään julki kaikkien kuullen. MUTTA jos nämä ihmiset tekisivät sen, ei toisten tarvitsisi valittaa heille siitä, etteivät he sanoneet mitään. Tilaisuudet on käytettävä hyväksi! Ei niitäkään ole loputtomiin mahdollisuutta jakaa..
Ja lopulta järkihän on siinä, että.. Niin tosiaan, missä? Järkeä tämän tilanteen kanssa ei ole. Äidin pikku lellipentujenkin (en tarkoita pahalla, mutta kuitenkin) on aika ymmärtää, että kun heille tarjotaan jotain, se on otettava. Ja jos ei kelpaa nii sitten valittaa silloin, eikä viiden vuoden päästä. Ei aikuinen ihminen voi työelämässä tehdä näin. Istua kokouksessa ja kuunella muiden ehdotuksia. Sitten kun tulee äänestyksen aika ja sanotaan että ehdotuksia voi vielä antaa niin kukaan ei aukaise suutaan. Sitten myöhemmin joku porukka valittaa huoneen ulkopuolella, että 'Ei toimi', 'Mulla ois ollu parempi idea'.. Siis kun ei se toimi näin! Toki siis eihän täällä kukaan ole täydellinen, mutta miksi tästäkin pitää tehdä vaikeaa??

Nii että vappuja vaa teillekkin :3

Linkki: http://mediaserver-2.vuodatus.net/g/3/33382/1348387526_img-568814485074167bbb3b3cae82343a2f.jpg

Love, love

Mitä rakkaus on? Tai paremminkin, mistä se tunnistaa? Milloin voi sanoa rakastavansa toista, ilman paineita? Miten siitä voi tehdä helppoa? Ja onko sitä pakko edes sanoa?
 Rakkaus on niin laaja käsite. Se, että sanoo jollekkin ihmiselle rakastavansa tätä on toiselle suuri asia. Toiselle se on taas arkipäivää. Minulle itselleni se on vaikeaa. Enkä mielellään sano niitä sanoja ääneen, jos en oikeasti tarkoita niitä ja tunne sitä tarpeelliseksi. Minusta sitä ei ole pakko sanoa ääneen. Sen huomaa käytöksestä, sen huomaa ilmeistä ja puhetyylistä. Mielestäni sen turha jankkaus saa asian tuntumaan arkiselta. Tottakai on olemassa monenlaista rakkautta ja toisille on helpompi sanoa vain kaikki tunteet ääneen. Mistä sitä tietää milloin sitä kupsahtaa ja joku tulee siun haudalle pillittämään, ku se ei koskaan saanu mahollisuutta sanoa niitä kolmea pientä sanaa. Mutta toisaalta, jos hän on ennen kuolemaa osottanut rakastavansa toista, eikö se riitä? Sillä sisimmässään tietää kuka sinua rakastaa, ja ketä sinä itse rakastat. Ei siihen tarvita mitään GPS paikanninta sijoittamaan tyyppejä ja kohtia mistä kohin sinä sitä rakastat. Jos sitä rakastaa nii millään muulla ei sitten lopulta oo väliä.
Välillä olen miettinyt, voiko rakastaa liikaa. Onko oikeasti olemassa liikaa rakkautta? Onko se liikaa, että uhrautuu toisen puolesta, koska rakastaa tätä niin paljon? Mutta rakkauden muotojakin on niin paljon. Voiko rakastaa liikaa itseään? Jos rakastaa itseään, onko heti narsisti? Jos rakastaa luontoa, onko joku viherpiipertäjä? Jos rakastaa muita, onko joku.. en tiedä mikä, mutta joku? Jos rakastaa liikuntaa, onko joku urhelija? Jos rakastaa ruokaa, onko automaattisesti läski? Ei, ei se niin mene. Rakkaus on tärkeää tässä maailmassa. Niin ovat sanoneet kaikki tässä maailmassa. Niin sanotaan raamatussakin. Kaikki tarvitsevat rakkautta ympärilleen ja mielestäni sitä ei voi olla liikaa. Tässä nykyisessä maailmassa sitä on liian vähän.
 En osaa sanoa, mistä rakkauden tunnistaa. Mutta tiedän, että kun sen tuntee, sitä ei tarvitse paljon toisilta kysellä, että tätäkö se sitten on. Kun se on todellista, se on myös helppoa, ja se on silloin myös helppo sanoa ääneen.

Rakkaus on sitä, kun laittaa toisen asiat oman etunsa edelle. Rakkaus on sitä, kun hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on. Rakkaus on sitä, kun kestää toista hyvinä ja pahoina päivinä. Rakkaus on sitä, kun pystyy olemaan mitä on ilman peittelemättä sitä. Rakkaus on ehkä hetkellistä, mutta se on kaunista ja mielestäni jokaisen pitäisi tulla rakastetuksi, edes kerran elämässään. Love is beautiful and we all need it.

Kuva:
http://static.tumblr.com/ipjqzoh/casm7p9y7/inspirtaion.jpg

Veroja veroja veroja

Innoitus tähän kirjoitukseen lähti kaikkiaan yheiskuntaopin tunnilta, kun opettaja pyysi meitä kirjoittamaan mielipidekirjoitus johonkin lehteen. Eihän näitä tarkoitus ollut julkaista, mutta jotakin harjoitusta sentään tähänkin asiaan piti saada. Aiheeksi hän antoi verot. Jotenkin aihe miellytti minua, koska äiti oli juuri puhunut paripäivää sitten kuinka häntä kyrpii kaikki valtion sijoitukset. Ei sillä, kyllä ne minuakin v**uttaa. Helvetti vieköön, yrittääkö ne oikeesti tehä Suomalaisita köyhiä? Eikö me olla jo tarpeeksi persaukisia ilman jotain lisäveroja ja tukien leikkauksia? Vaa eihän se loppujen lopuksi niitten persettä kutita, ku heillä on vara ostaa, vaikka kaikki maaliman syyhylääkkeet, jos oikeen alkaa riipimään. Aiheuttaakohan se samalla vähän ummetustaki.. Voisivat joskus kokeilla elämää keskiverto palkalla. Jolla pitäs sitten kasvattaa 2-4 lasta, maksaa auto, ruoka, sähkö, kännykkä, vesi, asunto (riippuu tosin aika pitkälti asunnosta), lisäksi kaikki lainat mitä on tullut otettua, jotta tämä kaikki paska pysyis kasassa. Nii, että siltä kantilta, jos vähän ajattelis tätä elämää nii vois nuitten päättäjien ideat olla vähän realistisempia, jos ne tietäs kuin saatanan tiukilla osa tästä porukasta täällä elää!
Kirjoitin kuitenkin koulussa tämän alla olevan tekstin, josta olin äärimmäisen ylpeä. Tärkeintä kuitenkin oli tuoda oma mielipide esille :)
 "Kaikesta tässä joutuu maksamaan jotain ylimääräistä, jotta valtion päättäjät voivat kasvattaa palkkojaa. Verot ovat tämänkin vuoden puolella kiristyneet ja valtion on leikannut monista tuista. Mielestäni valtio tekee tässä suuren virheen. Jokainen päättäjä voisi vilkaista omaa tilikuittiaan ja sanoa sitten, mistä sitä on vara leikata.

En sano, etteikö veroista olisi hyötyä. Ne mahdollistavat monia asoita tässä yhteiskunnassa. Mutta mielestäni veroja kiskoaan vääräsitä koloiosta. Valtoin päätääjien on helppo kiristää sieltä, mistä heidän ei tarvitse itse maksaa. Lähes jokainen heistä asuu kaipunkiseudulla, jossa julkinen liikenne toimii. Päättäjät ajattelevat vain sen kautta, mikä on heille edullista. He eivät osaa ajatella vähäosaisten kannalta, koska eivät oletettavasti ole mistään köyhistä perheistä.

Maksa siis verosi kunniallisesti, jotta kaikki valtion mulkut saavat palkkansa."
 En usko, että tekstiä olisi julkaistu, mutta nyt se ainakin on täällä näkyvillä :3 Mutta rahaahan sen vain on. 'Raha on kuin roskaa, roska on ku paskaa ja paska ei lopu koskaan' 

Minä

 Elän mieluusti menneessä. En tiedä tarkalleen miksi, mutta tuntuu, että siellä kaikki on hyvin. Siellä kaikki on varmaa ja niin epävarmaan. Mutta tieto siitä, että menneestä selviän ainakin tähän päivään asti ilman kuolemaa, riittää minulle. Suojelen tällä itseäni, haluan piilottaa sen mikä on epävarmaa. Mutta kuten sanonta kuuluu: sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Eli toisin sanoen, jos minä jätän tulevaisuuden taakseni se tulee vastaan menneisyydessäni ja kaikki on silloin paljon sekavampaa.
Mutta miten siis turvata elämäni, jos en ole turvassa kaikelta pahalta edes menneisyydessäni. Onko mahdollista elää hetkessä. Unohtaa murehtiminen tulevaisuudesta, mutta kuitenkin samalla olla vain iloinen kaikesta hyvästä ja pahasta mistä on jo päästy yli. Miten voi olla iloinen siitä mitä kaikkea on, kun ei ole sitä mitä oikeasti tarvitsee? Mitä tässä maailmassa tarvitsee ollakseen iloinen. Minulla riittäisi hali päivässä kaikilta ystäviltäni ja hyvän yön toivotus. En vaatisi enempää. En tarvitse enempää. Mutta se, kun on hetken normaali, on toisten silmissä epänormaali. Ja kun on hetken täysin hullu, se sitten myös on sitä, mutta sekään ei ole normaalia. Missä kulkee normaalin ja epänormaalin raja? En ainakaan tässä. Hulluutta on kaikkialla, jopa kivissä. En osaa kuvata kivien hulluutta. Joskus tuntuu, että nekin omistavat tarinan, jota ne eivät vain osaa kertoa. Mutta toisaalta puhuva kivi ei ole normaali..
 Tuntuu hullulta ajatella, että joskus en osannut pelätä. En osannut säikähtää tai varoa omaa henkeäni. Tänä päivänä, pelkään kaikkea ja kaikkia. Pelko on osa joka päiväistä elämää, mutta se osaako sitä käsitellä on aivan toinen juttu. Minua pelottaa olla oma itseni, pelkään että minua mollataan. Pelkään uusia ihmisiä, he voivat paljastua todella vaarallisiksi. Pelkään luottaa mihinkään tai kehenkään, pelkään että minuun sattuu. Mutta toisaalta, jos en luottaisi mihinkään tai kehenkään, luotettaisiinko minuun ja voisinko elää..
 Olen kiitollinen elämästäni. Näistä opeista ja ajatusten alullepanoista ja muutenkin niiden kehittämisestä. Elämäni ei ole ollut täydellistä, eikä siihen liity mitään oikeastaan hemaisevaa ja ylistettävää. Se on normaalia, ainakin lähellä sitä, joskus todella rasittavaa, mutta siinä on kaikkea mitä tarvitsen. Siinä on kaikkea sitä hulluutta, mitä tällainen sekoboltsi kaipaa, selvitäkseen hengissä.

Hello, my dear :3

 Ystäviä, niitä minulla riittää. En sano olevani suosittu, mutta tuntuu, että minun on helppo tutustua ihmisiin, jos haluan. Jotenkin en osaa selittää sitä itekään. Toisaalta joskus voisin kysyä uusilta tuttavuuksilta, mikä minussa viehättää..
 Meistä on moneksi, on hulluja ja vähemmän hulluja ja sitten on niitä "normaaleja". Omasta mielestäni minä kuulun tuohon ensimmäiseen. Ehkä minä sitten vedän puoleeni niitä hulluja ja vähemmän hulluja kaverieta. :D Voin sanoa vilpittömin sydämin, että jokainen, johon olen saanut tutustua viimeisen puolen vuoden aikana, on muuttanut minua. Heidän ilonsa ja avoimuutensa ovat rohkaisseet minuakin olemaan avoin ja puhumaan. Toisaalta toisien ystävien kohdalla olen oppinut olemaan sinnikäs ja auttamaan heitä ja ajattelemaan järkevästi. Omat mielipiteeni ja maailmankuvani ovat toki tässä tulleet paljon esille, mutta en usko sen olevan pahaksi kellekkään. En sano, etteikö tämä kaikki olisi saanut entisiä kavereitani hulluiksi (vaikka nehän on jo vähä ennestään) mutta minua se on auttanut. Olen ihastunut, ilostunut, ehkä hieman suutahtanut, mutta silti ollut rehellinen näiden ystävieni suhteen. En todellakaan halua luoda ympärilleni piiriä, jossa jokainen asia on valhetta ja pienikin lipsahdus totuudesta hajottaa kaiken.
 Jokaisessa ystävyys suhteessa on jotain ainutlaatuista. Sitä tutustuessaan toiseen ei edes huomaa, jutun luistaessa, kuinka henkilökohtaisia asoita tulee sanottua. Lopulta sitä parin viikon päästä ajattelee, että olen tuntenut tuon tyypin todella kauan. Alussa todella kehutaan toista ja vastauksilla ei haluta aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Toimin itsekin näin monissa tilanteissa, mutta lopulta se antaa väärän kuvan siitä mitä minä olen. Päädyn yleensä siihen, että oikeasti sanon asiat niin kuin ne ajattelen ja en todellakaan takaa sitä, ettenkö satuttaisi jotakin. Saatan heittää letkautuksia ja lainauksia, joita kaikki eivät välttämättä ole kuulleet koskaan. Siksi ehkä joillakin on vaikea tajuta, mikä on totta ja mikä vain sarkasmia ja vitsiä. Sosiaalisena ihmisenä en ole mikään tosikko ja vitsiä voi heittää, vaikka jostain todella vakavasta. Mutta näin on helppo tutustua toisen mielipiteisiin ja ajatusmaailmaan. On naiviia ajatella kaikista pelkkää hyvää, mutta todella toivon, että se olisi mahdollista. Kusipäisyydelle nyt ei voi mitään, mutta sitä voi helpottaa laskemalla ensikerralla, vessassa käydessäsi, päästä asti.
 Tällä tekstillä haluan kiittää ja ylistää uusia ystäviäni. He ovat tuoneet piristystä päivääni. Näyttäneet etten ole täysi nolla ja olleet rehellisiä niin mielipiteidensä kuin ystävällisyydesä kanssa. :)
Ja vielä ihan yhen homppelin kiusaksi. Tämä on kuin rakkaus, jos sitä pakottaa, se on täyttä paskaa :P
Ja kuvan linkkihän on:
https://fbcdn-photos-e-a.akamaihd.net/hphotos-ak-prn1/t1.0-0/1014050_738722422834061_1218094529_n.jpg

Life is perfect

Se tuttu tunne, kun kaikki menee vauhdilla permäkeä alas ja huomaankin matkalla, että hei hupsansaa, siinähän on kivi joka osuu justiinsa suoraan minun ahteriini. Vaikka miun soma pikku pyllyni on kokenut kovia, ei se tarkoita, että sitä voisi pommittaa kivillä!
 Tiedät varmastin sen tunteen, kun olet mokannut ja tiedät, että ainut syyllinen virheisiin olet sinä itse. Silti tekisi niin kovasti mieli haukkua kaikki vastaan tulevat ihmiset pystyyn ja kirota kaikki, vaikka he eivät olisikaan tehneet mitään. Mikään ei auta asiaan, vaikka repisin jokaisen hiuksen päästäni yksi kerrallaan tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta onneksi aina voi yrittää uudestaan. Tilannetta voi muuttaa, parantaa tapansa ja vastata seurauksista. Tilanteesta voi selvitä. Mutta kaikkea ei voi korjata..
Jos se yhtään helpottaa, ei kukaan ole täydellinen. Ja minä ajattelen, että kaikki kuitenkin ovat. He ovat täydellisiä omana itsenään. Heidän ei tarvitse muuttua ollakseen täydellisiä jollekin toiselle. He ovat täydellisiä, koska ovat mitä ovat. Ja se on ainut asia, mitä heiltä voi pyytää. En siis itsekkään ole täydellinen. Mutta olen minä ja muuta ei tarvita. Olen mitä olen ja se riittää tai ei riitä, kuka sen päättää.
Persmäkeä mennään, mutta ens kerralla pulkalla. Jos sattuu se on harmi mutta elämästä ei selviä naarmuitta. Leuka rintaan ja päin uusia pettymyksiä. Onnee :)

Poem

Olen hentoinen,

kuin kukan lehti.

Pieni ihminen,

kulkenut kauan.

Pitkän matkan,

eikä vieläkään perillä

Lovely, lovely world

Niin todella, lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Ainakin hetkiseksi :3 Myönnän, olen välillä yksi niistä yli positiivisista mulkuista, jotka näkee paskassakin jotain kaunista. En kuitenkaan takerru tuohon äskeiseen. Tällä hetkellä, joku tuolla jossain, tekee elämänsä suurimman päätöksen ja minä en tiedä siitä mitään. Mutta silti se ei häiritse minua. Miksi se häiritsisi?
 Olen itsekkin ollut viime aikoina isojen päätöksin äärellä, ainakin omasta mielestäni. Pari viimeistä viikkoa olen pähkäillyt pääni puhki selvitäkseni itse aiheutetuista kuluista, joihin minulla ei ole varaa. Olen toki alaikäinen vielä ja suurin vastuu minusta on vanhemmillani, mutta koska kuitenkin olen kohta muuttamassa isoon maailmaan haluan näyttää heille, että pärjään omillani. Toisaalta, mietin, miksi minulla on niin kiire pois kotoa. Voisin hyvin jäädä omaan pieneen lukioomme, missä voisin ihan rauhassa keskittyä pelkkään opiskeluun, työympäristön ollessa tuttu ja turvallinen ja ihmisten jo valmiiksi läheisiä. Tämä ajatus kuitenkin puistattaa minua. En halua jäädä tänne... Ei minulla mitään pahaa ole sinällään, mikä estäisi sen mutta kaipaan muutosta. Muutenkin tämä pieni kylä on aiheuttanut mielelleni jo tarpeeksi hallaa, joten ehkä minun onkin aika vaihtaa maisemaa.
 Tähän tosin on monta estettä. Asuminen maksaa maltaita ja maatilantyttönä minulla ei ikinä tulisi olemaan varaa siihen. Silti en halua lakata haaveilemasta ja luovuttaa. En halua myöntää itselleni ja vanhemmilleni etten pärjää elämässä. Että olen epäonnistunut. Pelkän väsymyksenkin ja numeroiden laskun hyväksyminenkin vaati aikaa.
 En syntynyt kultalusikka suussa. Monet vanhemmat ihmiset sanovat etteivät nuoret arvosta vanhempia ihmisiä. Totta, eivät kaikki arvostakkaan, mutta tämäkin yleistys ei pidä paikkaansa. Ei todellakaan. Moni arvostaa vanhoja ihmisiä enemmän kuin itse tajuaakaan. Emme toki sano heille suoraan tyylillä "minä rakastan ja arvostan sinua" ei todellakaan. EI ikimaailmassa näin. Tämä arvostus osoitetaan erillä tavalla. Ne ovat pieniä elkeitä. Sana kiitos, osoittaa minusta arvostusta. Se että hymyillään toiselle kun tämä hymyilee sinulle osoittaa arvostusta. Se, että luottaa ja puhuu asoistaan osoittaa arvostusta, mutta myös kiitollisuutta. Mutta sitä pientä mitä nuoret antavat, ei huomata. Miksi ei? Mikä siinä on vaikeaa?
 Niin pientä niin kaunista, 
liian vaarallista.
Pieni hymy, 
avoimuus,
onnen kyynel,
ja ystävyys.

Tanssi

Täällä liikun
tunteitani palastan.
Vartalostani nautin,
murheet unohdan.
Olen vihdoin kuin kotona,
omassa ruumiissani.
Kerään itseni pala palata,
Hallitsen kehossani.
Pieni taivutus,
kaunis liikahdus.
Käden ojennus,
hetken helpotus.

Me

Tässä olen, 

erittäin lähellä.

Tässä olen,

kuljen vierellä. 

Mutta jos lähden, 

mitä jää. 

Lailla tähden,

muisto elämään.

Tarkoitus

Mikä tämän blogini tarkoitus on? Olen miettinyt itsekin miksi aloin kirjoittaa blogia. Ehkä tämä selventää sitä.

Kirjoitan saadakseni selvyyttä omiin ajatuksiini. En todellakaan aina ajattele mitä kirjoitan ja ehkä joku päivä tulen katumaan sanojani. Mutta, koska olen havainnut tämän hyväksi tavaksi purkaa hieman ajatuksiani, jatkan kirjoittamista tällä tyylilläni.
Kaikki mitä sanon on lähestulkoon totta. Oma ajatusmaailmani on kummallinen ja sen huomaa jokaisesta kirjoituksestani. Kirjoitan kummin vertauksin ja otan usein esille jotain täysin asiaan kuulumattomia aiheita. En ole hyvä tässä ja tämä on ensimmäinen blogini koskaan. En tiedä tulevasta, mutta kirjoitus tyylini ei tule muuttumaan ainakaan kovin paljon. Kirjoitan siis omasta elämästäni. En todenmukaisin sanoin, ainakaan monessa tilanteessa, mutta kuitenkin jokainen ajatukseni ja kirjoitukseni purkautuu ulos jonkun ongelmani edessä. En sano, että ongelmani olisivat suuria ja jotenkin maailmaa järisyttäviä, mutta tunnen tarvetta selventää niitä.
 Osassa kirjoituksissani kerron unelmista. Kerron siitä kuinka haluaisin lentää, kuinka kaiken tulisi olla mahdollista. Olen kirjoituksissani ehkä hieman lapsen mielinen ja minua ei jokaisessa asiassa sen tähden otetakaan tosissaan. Mutta välillä ajattelen, että lapsenmielisyyteni johtuu pakenemisen halusta. Haluan tarrautua johonkin mikä mielessäni ei tule muuttumaan ja josta minulle on jäänyt hyvät muistot. Se tuntuu järkevältä ja terveeltä ajatukselta.
 Moni joka on lukenut blogiani ehkä ajattelee, että kirjoitukseni ovat todella syvällisiä ja kertovat minusta paljon. Oikeastaan nämä kirjoitukset eivät kerro sitä kuka olen, ne kertovat sen mitä haluan olla. Kumma kyllä, se mitä haluan olla muuttuu välillä todeksi. Olen Powerpup girl, kuten aikaisemmassa tekstissä sanoin. Osaan lentää, en todellisuudessa, mutta unissani. Olen mitä olen ja sellaisena pysyn, täälläkin.

Toivottavasti tämä teksti ei hämmennytä ketään lukijaa. Olen todella ihmeissäni välillä itsekin kun saan jotain todella sekavaa aikaan. Mutta se on elämää. Jatka lukemista ja jätä kommenttia :)

Hyvin suuniteltu

Voi helvetti tämän maailman kanssa. Ei tämä voi mennä näin. Jos hyvin valmisteltu on puoliksi tehty, päteekö sama elämässä. Voisiko se toimia? Ei oikeastaan. Mitään mahdollisuutta. Kuka sen suunnittelisi? Joku jumala? En usko, että se kenenkään suunitelmana voisi toimia. Kaikki ei mene tässä maailmassa niin kuin suunitellaan. Ei ainakaan minun elämässäni.

 Kirjoissa kaikki päättyy onnellisesti. Viimeisimmässäkin kirjassa, jonka luin, kaikki päättyi kamalien sotkujen jälkeen parhain päin. Missä se minun onnellinen loppuni on? Monet kirjatkin tosin jatkuvat seuraavissa osissa aina pahemmalla tavalla, mutta niissäkin jatkosarjoissa on jokin juoni, mikä lopulta kohtaa onnellisen lopun kanssa. Onko tämä minun tarinani sitten vielä kesken? Mistä tämä kertoo? Tytöstä, joka tavoitteli tähtiä ja halusi kaiken, mitä maa päällään kantaa, mutta jonka valitsema tie ei ollut kaikkein helpon ja joka yritti kuitenkin kaikilla mahdollisilla tavoilla välttää ikävyydet. Joka kaiken paskan keskellä näki valon pilkahduksen, jossain missä sitä ei ollut.
Ehkä tämä minun elämäni kertoo siitä. Tai sitten tämä on taas niitä yksiä ja samoja teinidraamoja jossa suuristellaan kaikkea turhaa ja yritetään olla nii IHG OMG chooleja ettei mitään rajaa. Mistä minä tiedän, tämä stoori on vielä kesken!

 Tämän tarinan alku on tylsä. Se kertoo tytöstä, joka oli kaikin puolin helppo kasvattaa ja jonka elämä ei lopulta tuntenut paljon vääryyttä. Jäänittävimmät kohdat ovat varmaan olleet lasku katolta kylelleen puuhun ja käden murtuminen. Muutenhan tämä tyttö eli elämänsä kuin enkeli. ;) Mitä järkeä tässä tarinassa sitten lopulta on? Pitäisikö alkaa kertoa kuinka tämä pikkutyttö oppi käymään pissalla? Tai kun hän oppi pesemään hampaat? Henkilö kohtaisesti en ymmärrä tällaisia kirjoja. Eikö viihteen tarkoitus ole olla jotain hieman epänormaalia ja jännää, erilaista? Ja nyt joku neropatti pätee, että lasten kirjojen tarkoitus on olla opettavaisia ja kehittäviä! kehittävät niillä on housussa..

 Jos kirjottaisin itsestäni, en kirjottaisi siitä mitä oikeasti tapahtui. Kertoisin kuvauksin, vertauksin, lisäisin jotain omaa ja poistaisin tylsät jutut. Tekisin elämästäni seikkailun vaikka se ei olisi niin. Voisiko se olla niin? Voisiko tämä koko elämäni olla yksi suuri seikkailu, joka on vasta alkamassa? Tulenko minä olemaan seuraava Powerpup girl?

Hope

Kurja paikka tämä maailma. Kun sä syöt aamulla ruokaa perhees kanssa niin joku kuolee pommi iskussa. Ethän sä sitä tiedä. Ei se välttämättä sua kiinosta. Ja mun mielestä lapsen ei tarvi olla kiinostunut tollasista asioista. Lapsella on oikeus olla tietämätön ja viaton. Miksi lapsien ei anneta olla lapsia niin kauan kuin HE haluavat? Miksi täytyy aikuistua jo niin varhain. Vaikka olen itsekin vielä nuori niin tuntuu, että lapset, jotka ovat toisella luokalla ja sanovat etteivät halua leikkiä, valehtelevat niin itselleen kuin muillekkin. Minä olen heitä vanhempi ja haluan leikkiä! Haluaisin ylikaiken palata siihen aikaan, kun en tiennyt mikä on yhteiskunta ja mistä raha tulee. En tiennyt, että ihminen ei voi lentää ilman siipiä. Uskoin satuihin ja pelkäsin pimeää. Ei sillä, pelkään hieman vieläkin.. Minulla on vilkas mielikuvitus ja välillä se on rasite. En uskalla nukkua verhot auki, koska pelkään jonkun mörön tuijjottavan minua. :D Onhan se outoa minun ikäiseltäni, mutta se tarkoittaa sitä, etten ole vielä täysin aikuistunut. Minulla on vielä toivoa elää elämää ja nauttia siitä.
 Sadut saavat silmäni loistamaan. Rakastan kaikkea fantasiaa. Rakastan sitä, kun kirjassa joku hyppää kielekkeeltä muttei kuole! Niitä lukiessa, se sama tunne saattaa vallata myös minut ja tuntuu, että pystyn mihin vain. Haluaisin lentää mopolla kuuhun, haluaisin omistaa taikalampun niin kuin Aladinilla, haluaisin kiivetä pavun vartta kuin Jaakko, haluaisin ryömiä kanin koloon ja päästä toiseen maailmaan kuin Liisa. Pelkkä ajattelu saa kylmät väreet iholleni. Tapahtuisi jotain mahdotonta. Vaatekaapistani pääsisi Narniaan, ja kaatuessani, koko maailma pysähtyy ja näen jotain, mikä avaa silmäni.
 Sanoin tekstin alussa, että tämä maailma olisi kurja. Ei se oikestaan ole. Se on enemmän hassu :3 Vaikka täällä tapahtuu kaikkea kamalaa, täällä on silti vielä niitä ihmisiä, jotka osaavat kehittää mitä ihmeellisimpiä maailmoja. Sellaisia maailmoja missä kaikki on mahdollista. Sellasia, missä ihminen ei oo enää vain ihminen, vaan sankari.

Believe

Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä? Minä en. Mihin uskoa? Jos uskot johonkin mahdottomaan, joku fysiikka nörtti tulee ja sanoo: "Tuo on fysiikan lakien vastaista"
Jos vaikka nyt uskoisin, että sydän on sellanen symmetrinen juttu tuolla rinnassa, joku tulee sanomaan: "Ei se ole tuollainen!" Entäs sitten? Luuletko etten koulua käyneenä tiedä, miltä sydän oikeasti näyttää ja mikä sen tehtävä on?
 Minulle hoetaan: "Käyttäydy kuin ikäisesi käyttäytyy!" Noh, jos oma luokanvalvoja jakaa omat vaihdevuosi ongelmansakin luokalleni niin eipä voi sanoo, että meillä on se ongelma. Luoja, saan olla onnellinen, et nää tulee olemaan viimeset neljä kuukautta tässä koulussa. Ja nyt, tietysti, kun sanon sen niin tulen tänne opettamaan tai jotain vastaavaa.
 Nyt kun katselen maailmaa niin toivon että voisin olla lintu. Niillä on huomattavasti helpompaa. Vaikka niitä metsästetään ja niillä on vihollisia, silti niiden ainoa tavote on, joka päivä, pysyä hengissä. Ihmiselle se on itsestään selvyys, ainaki täällä Suomessa. En minä täällä odota, että huomenna alkaa maailmansota tai tippuu pommi niskaan. Ei Suomessa. Mutta ajatteleppa lintuja; ne kasvaa ensin kesän ja sen jälkeen jo lähtee pesästä. Osa lähtee etelään ja toiset jää tänne pakkaseen. Moni kuolee, mut silti ne ei voi kärsiä masennusta ja laiskuutta. Me ihmiset ollaan laiskoja. Joka päivä valitetaan jostain ja mikään ei oo tarpeeksi. Jos joskus kokis samanlaista elämää, kuin jossain muualla kehitysmaissa, vois omaan elämäänsä olla tyytyväisempi - sitä huomais et kuinka paljon meillä on, mitä niilä ei ole.
 Joskus uskoin mahdottomaan; taikamattoihin ja avaruus olioihin. On sääli, että me kasvamme. Kasvamme tylsiksi aikuisiksi joiden mielikuvitus on kadonnut lapsuuden myötä. Jos emme kasva, meistä tulee erilaisia työttömiä, joita ei oteta töihin, koska he eivät ole sopivia töihin. Jos pystyisimme säilyttämään lapsenmielisyytemme aikuistumisesta huolimatta niin millainen yhteiskunta sitten olisi? Olisiko täällä helppoa vai ostaisiko valtiokin vain isoja huvipuistoja sen takia että pääsee leikkimään. Ihan vain huvin vuoksi? Mitä se sitten olisi..
 Ehkä turhan syviä kysymyksiä, mutta ainakin on miettimistä. :D

My story

Heissan! Nyt kun kerran aloitit niin suosittelen lukemaan hieman enemmänkin. Ajattelin, että blogini kaipaa hieman väritystä. Kirjoittelen toki runoja ja näin pois päin. Toki kirjoitan myös itsestäni mutta nyt kuitenkin ajattelin laittaa tänne erään novellin, jonka itse väsäsin noin vuosi sitten. Se ei ole ehkä mitään priimus kamaa, mutta omasta mielestäni se on.. noh, se on minun tyylini :) Toivon että luet tekstin loppuun. Olen pahoillani, jos jokin tekstissä saa sinulle pahan olon, mutta tyylini on tämä ja olen todella iloinen, jos pidät siitä :)
 No niin, tästä se lähtee:

Menetetyt

Tik... Missä seuraava viipyy? Tik... Aika ei kulje. Tik... Liiku, kello! Tik...

 Istun yksin asuntoni ainoassa tuolissa. Aika tuntuu pysähtyneen. Sekunnit ovat kuin tunteja. Mikseivät ne liiku? Kaikki on kuin hidastettu. Jokainen hengenvetäisy tuntuu kestävän ikuisuuden. Sydän tuntuu pysähtyneen. Laitan käteni rinnalleni. Tum... Ei, siellä se sykkii. Ei se siltä tunnu. Tiedän kyllä, tunteet tulevat aivoista. Silti uskon, että sydämestä huomaa ihmisen tunteet. Uskon vieläkin sydämen olevan symmetrinen ja kuin ystävänpäiväkorteissa. Tiedän, minkä näköinen se on, mutta en halua uskoa. Onko minun pakko uskoa? Eihän minua voi pakottaa!

Puhelimeni pirahtaa ja herättää minut ajatuksistani. Tyttöystäväni soittaa, Karo. Vastaanko? En haluaisi puhua kenellekään. Vastaan kuitenki ja yritän saada itseni kuulostamaan iloiselta. "Hei rakas!" vastaan, kuten aina. "Moi muru!" Karo vastaa ääni iloa täynnä. "Ootko kotona? Mä oon just täs sun rappus eessä", Karo sanoo ääntään hieman hiljentäen. Haluanko seuraa? En, mutta en halua olla yksinkään. "Juu kotona ollaan", vastaan automaattisesti.

Karo painaa summeria ja päästän hänet rappuun. Noin viiden minuutin kuluttua ovikelloni soi. Asun kolmannessa kerroksessa ja talossa ei ole hissiä. Nousen laiskanlinnastani ja kuulen kuinka kello alkaa liikua jo nopeammin. Hiivin ovelle kuin haamu ja aukaisen oven ripeästi. Karo on osannut varautua. Hän tietää tyylin, jolla aukaisen oven. Hänen suunsa on leveässä hymyssä ja hän katsoo minua suoraan silmiin. Hänen kiharat hiuksensa ovat lasketuneet olkapäiden yli. Hänen kirkkaan siniset silmänsä ovat kuin pikkulapsella ja hänen nenänsä on suloisen pieni. Karolla on päällään kesäinen, kirkas mekko, joka korostaa kauniisti hoikkaa vartaloa.

Hetkeäkään epäröimättä Karo hyppää kaulaani ovella. Lyömme otsamme yhteen ja alamme kumpikin nauraa. Karo roikkuu nyt minussa. Hän on kietonut jalkansa ympärilleni. Pyörin ympyrää, ja Karon mekon helma nousee leijumaan ilmassa. Nauramme vieläkin ja katsahdamme toisiamme silmiin. Jäämme tuijottamaan. Sukaisen Karon huulille pikaisen suukon. Hiljaisuus valtaa asunnon. Karo laskeutuu sylistäni hitaasti. Halaan häntä tiukasti, ja  päästän hänet. Käyn heilauttamassa oven kiinni. Karo on heittänyt pusakkansa pöydälle. Asuntoni on siisti, koska olen siellä vain hairvoin. Ainakin se näyttää siltä, ja se minulle riittääkin. Käännyn Karoon päin. Katsomme tiiviisti toisiamme silmiin. Uppoudun hänen silmiensä väriin. Hiljaisuuden hajottaa Karon puhelimen ääni, joku soittaa.

Karo vastaa puhelimeen tuttuun tapaan, iloisesti tervehtien. Hänen kasvonsa valahtavat kauniista hymystä järkyttyneiksi. Huomaan, kuinka hänen silmiinsä kumpuaa kyyneleet. Katson häntä hiljaa. Karo ei puhu. Hän laskee puhelimen korvaltaa ja sammuttaa sen. Astun askeleen eteenpäin. Karo alkaa perääntyä nojatuoliini. Hän lösähtää tuolille silmät suurina. Täysin jäykkänä pelosta. Menen hänen eteensä kyykkyy ja asetan käteni varovasti hänen polvelleen. Nostan kasvoni katsomaan Karoa.. Hänen kasvonsa ovat jäykät, pois tolaltaan. Hän katsoo suoraan eteenpäin, minun lävitseni. Huomaan kyyneleen vierimässä hänen poskellaan. "Kuollut", hän sanoo todella hiljaa. Mieleeni nousee kysymyksiä. Kuka? Miksi? Milloin? Yritän sivuttaa nuo kysymykset, mutta huomaan kuinka huuleni kysyvät jo: "Kuka?" Karo painaa suunsa tiukasti kiinni. Hän sulkee silmänsä, ja huomaan miten hänen kasvonsa näyttävät todella tuskaisilta. Kaikki kyyneleet ovat valahtaneet hänen kauniille poskilleen. Olen vieläkin siinä, hänen seuranaan. Mutta mieltäni kalvaa yhä. Kuka? Toistan kysymyksen ja Karo avaa silmänsä syvään hengittäen. "Äiti", hän sanoo hiljaa, tai oikeastaan, ei sano. Liikuttaa vain huulia. Hänen äänensä ei kulje. Ymmärrän hänen surunsa. Oma äitinikin on kuollut. Kyyneleet alkavat kaihertaa silmiäni. En voi antaa niiden tulla, en nyt. Toivon, että voisin sanoa hänelle jotain, en pysty. Pelkään vain pahentavani tilannetta. Nostan käteni hänen olkapäälleen. Liikutan sitä rauhoittavasti edestakaisin. Karo niiskuttaa. Hän nojautuu olkaani vasten shokissa, täristen. Halaan häntä hellästi. Otan varovasti kiinni hänen olkapäistään. Siirrän hänet hyvään asentoon ja nostan käsivarsilleni. Kannan hänet omaan sänkyyni ja haen hänelle nenäliinoja. Hän vetää ohuen peiton päällensä, ja tajuan, että hän itkee. Itkee sitä mitä menetti. Kaikkein rakkain. Kaikkein tutuin. Karo menetti juuri parhaan ystävänsä. Sen, joka häntä hoivasi ja rakasti.

Käyn sammuttamassa valot koko asunnosta ja palaan Karon luo. Hän on nukahtanu. Menen hiljaa hänen selkänsä taakse makaamaan ja nostan peiton hänen kasvojensa päältä. Nojaan kättäni vasten ja katselen hänen untaan. Silittelen hiljaa hänen hiuksiaan. Mietin itseäni silloin, kun äitini kuoli. En ole Karo, enkä tiedä, kuinka paljon hän äitiään rakasti, mutta ymmärrän kaiken.

Huomaan kuinka ajatukseni ovat harhailleet. Karo nukkuu edelleen. Katsahdan kelloa. Se näyttää 4.30. Aika kului. En huomannut..

Rakkaani menetin

etkö ymmärrä.

Syvälle sukelsin,

onko elämässä järkeä..

Hän ei sitä ansainnut,

minä kyllä

Onko kohta jo unohtunut,

kuten tähtitaivas tuolla yllä.

Voiko palata entiseen,

olla kuin ei mitään,

ja jatkaa huomiseen

Häntä aina rakastin

en sanonut niin.

Tärkeimmät sanat unohdin,

en voi sanoa enää "Näkemiin"

Pääsit siis loppuun asti! :) Hienoa!! Kerro mitä pidit ja kerro minkän laisia tekstejä haluaisit nähdä. :)

Kuvan lähde: http://www.joe-ks.com/archives_oct2006/BurningWater.jpg

Goodbye

Here I stay
Don't move.
Walk away,
I loved you.
Not anymore,
I'm free.
I remember after all,
I believed.
Now you're past
I'll move forward
This is time last,
Future, here I come!

Try

I'll trying
but is it enough?
I'll fight,
but am I strong enough?
I want to touch the sky
like in my dreams.
Believe that I fly,
see like he sees.
Now I look the ocean,
it's so beautiful.
I push memories of the moment,
one second life was beautiful.