Vain elämää

En minä oikeen tiiä mistä minä tässä tekstissä haluisin puhua. Pää on vaa nii täynnä kaikkea et on pakko purkaa jotaki ulos. Tänään siis tosiaan tuli hommattua tabletti ja noh, hyvin on toiminu tähän asti. Ootan sitä et saan tämän rikki. Yllättävän monipuolinen ja helppokäyttöinen on ollu ja kuitenki näin pieneks värkiks tästä löytyy enemmän ku miun päästä! Hurjia nämä nykyajan vehkeet, tulee ihan jälkeenjäänyt olo.
Kaikki tosiaan on menny vaikiaksi tänä päivänä. Kaikki asiat löytää netistä ja kohta tuntuu että ruokaki tilataan sieltä kotiovelle ja maksu hoituu nettipankissa. Ja senki ruuan tekee joku valmis ohjelmoitu robotti tai jtn. Mihin helvettiin -tai no aika pitkälti vaa helvettiin- meitä ihmisiä sitten tarvitaan? Jotenki tuntuu just aika hassulta että joissaki nettikaupoissakaan ei voi enää tilata muuten ku nii että lasku maksetaan joko heti tililtä tai se tulee nettilaskuna. Tyhmää, että nykyään paperilaskusta verotetaan jotain ylimääräsiä kuluja. Kuluttaako se yks saakelin paperi muka nii paljo luontoa, että helvetti se vaatii lisäkustannuksia??! No eipä tuo oo ennen haitannu! Mihin silläki pyritään? Että lopetettais paperien käyttö? No siittä vaa, lopettakaa! Mutta sitten saa miettiä millä pyyhitään persettä ku ei oo enää kierrätyspaperia josta ne sitä vessapaperia valmistaa!!..
No tuo tais mennä jo astetta överimmäksi... Ei se paperi tästä maalimasta lopu ku aina on niitä puiden salakaatajia jne.
Mutta loppujen lopuks mejän elämästä vaa halutaan tehä helppoa. Sitä se vaa on, jotta ihmiset ois onnellisimpia. Halutaan luoda palveluja joita ihmiset uskoo tarvitsevansa helpottaakseen elämäänsä. Sen takia kehiteltiin polkupyöräki, koska ihminen oli laiska ja halus elämästään helpompaa. Siihenhän sitä voi pyrkiä. Voin minäki aina kuvitella itteni aurinkotuoliin drinksu kädessä, aurinkoa paistattelemassa, mutta paljopa se haaveilu tätä muuttaa mihinkää. Se se kuitenki ois helppoa elämää minun kuvitelmissani :) Thanks your time. Kuullaan taas seuraavassa tekstissä. Tässä tämänkertainen avautumiseni. Elä ota liian vakavasti, se on vain elämää!

Blow your clauds away

 Oispa se oikeasti niin helppoa. Jollakin toisella menee synkästi ja sitten siihen vaa tulis joku "isopahasusi" tyyliin. Mutta tällä kertaa se ois varmaan "iso kiltti susi" joka puhaltais kaikki paska pilvet hevonkuusenperseeseen. Pitäs kyllä olla aika iso susi..
Mutta toisaalta voi kysyä: mitä vittua? Siis puhaltaa pilvet pois? Ei oo mitään saatanan pilviä ku on perhana jotain tunteita, tuntemuksia ja kaikkea muuta. On ongelmia ja on asioita jotka vetää mielen synkeeks. On tämä maailma kyllä aika paska paikka. Jos et tienny nii nyt tiiät. Mutta kuitenki, ihmetyttää miten joku jaksaa iloita täällä. Miten helvetissä minäkään jaksan iloita täällä? Miksi ihmeessä minä oon nii sairaan ilonen siitä että aurinko paistaa? Paistaa se pilviselläki säällä mutta ei tänne asti. Miksi siitä pitää sitten iloita ku se on olemassa muutenki vaikka minen sitä näkis. No tuota taas vois verrata siihen, että miten suhtautuu ystäviin ja tuttuihin. Miksi olla nii sairaan ilonen siitä ku näkee jonkun hullun jota ei oo nähny pitkään aikaan. Onhan se olemassa muutenkin. Aurinko on ku ystävä, niin kai se on. On ihana nähdä tuttuja ja ystäviä. Muutenhan sitä unohtaa miltä ne näyttää.
Välillä miettii miltä tuntus olla erakko. Siis asua metän keskellä ja elää sillä mitä ympäriltä saa. Voishan se pitkän päälle olla yksinäistä. Mutta eikö siihen sitten tottus? Ja lopulta, sitä mitä ei saa, nii sitä ei enää kaipaakkaan. Mut sitten ku mut löydettäs sieltä, voisinko elää "normaalisti" ihmistem keskellä. Vai olisinko mä joku hullu, joka pelkää enemmän ihmistä ku karhua, tai jotain vastaavaa? Ois jännä tietää.. Onko kukaan kokeillu? Minulla ei tosin onnistu ku säikähin jo ihmisiä ku olin ollu 2-3 tuntia yksin ilman mitään muuta ku oma ääneni.
Enkä minä unohan tuon "isokilttisusi" teorian ja pidättäydyn ihmisissä. Hulluna kai ne pitää - pitävät varmaan jo - jos alan puhua hyttysille. Saati sitten kuolleille.. Vaa jonkun niillekki on puhuttava ku eivät ite oo mitenkää puhuvaa porukkaa :) Thanks your time. Lisää jossain välissä, jos ja kun keksin jotain mitä kehtaan kirjoittaa nettiin asti.

Viikon viisaimmat ajatukset

Aika jännä huomata millasia kaikenlaisia ideoita sitä sitten tulee ku on viikon 6 tuntia yksin töissä ja näkee ihmisiä vain sillon ku joku hullu eksyy reitistään. Oon siis kesätöissä tiekirkossa ja hautausmaalla. Ajatukset oli kyllä loppua jo viikonlopussa kesken mutta onneksi harrastuksena oli myös auringonpalvonta nii pysty melkeen nukkumaan. 

 Tajusin viimein miksi kaikki hautausmaantyöntekijät on nii kalkkiksia. "Seura tekee kaltaisekseen" niihän sitä sanotaan. Mutta oli se kyllä aika jännä huomata, että jo toisen päivän jälkeen, säikähin ku näin ihmisen. Työkaverit hautausmaalla ku ei oo kovin eläväistä tai liikkuvaista sakkia. Omaki työtahti hiastuu ja sitä laiskistuu ku seurana on vaa kuolleita. Omaki aivotoiminta alkaa kuolla ja aamullahan sen näkee. Lähtee ajamaan töihin mopolla, aivotoiminta on jo nii kuollutta, et on jäämässä auton alle. Sen jälkeen päätin, että edes mun on pakko ajatella siellä tai laulaa ihan vaa mielessäniki. 

 Sit se oli kyllä aika jännä tunne ku tuli 2 ulkomaalaista käymään siellä kirkossa. Olin siihen asti vaa istunu ja lukenu kirjaa. Ne tulee siihen ovelle ja kysyy kohteliaasti, että saako sinne mennä sisään. Siinä vaiheessa tuli sellanen olo, et osaanko mä muka vastata niille. Siis kaikki sanat vaa katos ja lopulta kuulen ku suu vinkasee "yes". Sellanen oikeen helto pieni lapsen ääni pääse miun suusta. Yrittäähän sitä tilannetta paikata sillä, että menee puhumaan niille ja kertoo vähäsen asioita, mutta helvetti ku kaikki ajatukset tulee vasta sitten ku ne on lähteny. Siis sen jälkeen alko oikeesti ajatukset juoksee ja muisti jopa sanoja. 

 Kaikkein mukavinta oli kuitenkin se, että mä voin rahastaa sillä, että mä otan vaan olen. Kuitenki ku oven pitää olla vaa auki ja mun pitää olla siellä nii ei kukaan voi valittaa. No joo hautausmaalla pitää tehäkki jotain mutta kirkolla ei. Tosin päivät saattas kulua nopeemmin jos siellä oikeesti kävis joku tai ois jotain tekemistä. Aika aivokuollutta toimintaa. Ainut mille voi puhua on jotkut itikat ja niillekki vaa kiroilee ku ne pistää ja inisee korvan juuressa. Ja tottakai tulee sitten luetta tosi paljon ja jos joku sattuu tulemaan kesken kirjan nii tuntuu että mun elämää ois häiritty ja siihen tulis joku ylimääränen lisäosa. Jotenki karmivaa ku ajatukset menee tolleen, mutta.. 

 Liksa on hyvä ja auringonpalvonta kivaa :) Ei voi valittaa. Kesän jatkoja!

Perhe

 Haluan nyt ihan välttämättä purkaa sydäntäni tästä asiasta, vaikka en tiedä kuinka suuri ongelma tämä on ja en todellakaan nyt ajattele asiaa kehitysmaalaisten kantilta ku en ite ole sellainen. JA jos nyt olen ihan hirveästi jostakin asiasta väärässä, oman mielipiteensä voi kyllä tuoda esille laittamalla mulle vaikka viestiä gmailissa. 

 Perheissä on ongelmana se, että ihmiset eivät puhu toisilleen ja sitten tulee tilanteita, joissa tehty asia paljastuu ja jälkiseuraukset ovat todella mutkikkaita. Tai sitten puhutaan, mutta toista ei kuunnella, koska oma mielipide on niin tärkeä ja toinen ei millään voi olla oikeassa. Eihän se todellakaan voi olla, ei se ole ollut koskaan ennekään. Ja sitten lopulta ite tajuaa saman asian minkä toinen on joskus tullu sanoneeksi ja pitää sitä itse nerokkaana ideana. Ihan niin kuin Timon ja Bumba. (Se, joka ei ymmärtänyt äskeistä vertausta: Katso enemmän lastenelokuvia, ne ovat todella kehittäviä, oikeasti!) Tai sitten pimitetään tietoja ja puhutaan asioista jonkun selän takana. Mielestäni (HOX! se on taas mielestäni) tyyli jota näkee amerikkalaisissa elokuvissa sopisi tähän hyvin. Eli vanhemmat oikeasti puhuisivat asioista ensin keskenään ja sitten vielä neuvottelisivat myös muiden perheen jäsenien kanssa ja OTTAISIVAT MYÖS HEIDÄN MIELIPITEENSÄ HUOMIOON. Kaikkein ikävintä on juuri se, että vanhemmat puhuvat keskenään asioista ja ei koskaan kerro kunnolla mitä ne on päättäny. Tai se, että ne juttelee mutta toinen ei kehtaa sanoa siinä omaa mielipidettään vaan purkaa sitten sydäntään lapselleen. SIIS MIKSI? Miusta ku tuntuu että sen pitäs olla vähän erillä tavalla. Ja toisaalta en tiiä kuinka iso ongelma tämä on. Mutta ongelma kuitenkin. 

 Joskus ajattelin, etten koskaan hommaa oikeaa miestä (hommaa on ehkä vähän väärä sana), koska silloin parisuhdetta pitää vaalia ja toinen joutuu siivoamaan ja tiskaamaan toisen puolesta ja muutenkin olemaan toiselle avuksi, kun tämä sitä tarvitsee. Ajattelin, että miehen sijasta ottaisin robotin joka siivoaa, tekee ruokaa, pesee pyykkiä ja näin pois päin. Toisekseen ajattelin, etten koskaan synnyttäisi omia lapsia, koska en halua synnytys kipuja ja turvonneita tissejä. Kuulostaa huvittavalta, mutta joskus ajattelin sen näin. Olen edelleen sitä mieltä, että haluan adoptoida ainakin 1 lapsen, mutta haluan myös omia lapsia. Mitä tuohon robottiin tulee.. Se olisi kätevä, mutta kun ihmiselle ei riitä se, että siitä pidetään huolta vain ulkoisesti. Pitää pitää huolta myös siitä sisäisestä itsestä ja siihen se mies on kyllä aika kätevä. Ja jos minulla nyt sattuisi olemaan robotti mies niin en usko, että se voisi samalla tavalla tuntea. Ei roboteilla ole tunteita, en ainakaan usko niin. Onko? 

 Yhteistä näissä ajatuksissa kuitenkin on se, että haluan perheen. Haluan jotain pysyvää ja jotain omaa. Ja mikä voisi olla sen parempi kuin lapsi, joka on omaa lihaani ja omaa vertani. Ehkä minäkin sitten ymmärrän, miksi vanhemmat tekee niitä tyhmiä päätöksiä ja rajottaa lasten elämää. 

Eteenpäin

 Hiljalleen, kun nyt lukukausi on ohi ja suurinosa on päässyt luokiltaan, voi alkaa kääntää sivua ja levähtää hetken. Kesällä on kesätöitä ja aikaa ottaa vähän rennommin. Ei ole enää välttämättä pakollisia menoja, eikä niin paljon stressiä.
 Toisille taas se on vuoden kiireisintä aikaa. Lomalaiset lähtevät liikenteeseen, töitä riittää ja rahaa liikkuu. Jotenkin kuitenkin ajatteleisin, että vaikka ihmisillä onkin kesällä töitä, ottavat he silloin asiat jotenkin positiivisemmalla tavalla. Vaikka he uurastavat koko päivän töissä, he ovat iloisia siitä, että pääsevät illalla kotiin oman perheensä luokse, tai nukkumaan.
 Toisaalta kesän alku on täynnä jännitystä ja iloa. Milloin joku täyttää vuosia, toinen pääsee rippikoulusta ja kolmas saa opiskelupaikan. Se aiheuttaa toki jonkin näköisiä järjestelyjä, mutta toisaalta se tuo myös iloa elämään. Se on kuitenkin aika suuri muutos, ja kasvattaa ihmisiä monella tapaa. Varsinkin rippikoulu.
 Oma rippikoulu kasvatti minua ja nyt kun olen saanut katsoa sitä isosen näkökulmasta, olen niin iloinen huomatessani, kuinka paljon ihminen voi muuttua viikon aikana. En voi sanoin kuvata, kuinka ylpeä olen saanut olla viimeisen viikon aikana. Toki viikkoon mahtuu niin iloa kuin suruakin, mutta toisaalta se kaikki positiivisuus ja innostus mitä sain kokea muiden osalta, vei pois sen kaiken murheen, mikä mieltäni painoi. Ja jotenkin tuntuu, että tästä kesästä tulee varmasti ehkä haastavin, mutta kuitenkin ikimuistoisin ikinä. Kaikki on lähtenyt käyntiin niin hyvällä tavalla, että katson tulevaisuutta positiivisin mielin.
 Mietin kuitenkin, että entä jos minulle ei olisikaan käynyt näin hyvin? Entä jos..? Siis totta kai ihminen miettii tuollaisia asioita, se kuuluu meidän luonteeseemme. Mutta toisaalta miettii, mistä se tulee. Siis se kaikki negatiivisuus ja alakuloisuus. Mistä tulee se heikko luottamus itseensä? Sitä ei nimittäin ole kaikilla. Ja myönnän olevani kateellinen niille, jotka luottavat tulevaisuuteensa ja uskovat itseensä. En usko hetkeäkään, etteikö sitä uskoa olisi ansaittu. Mutta miten on niiden laita, jotka oikeasti kaipaavat sitä uskoa ja kannustusta. Miksi se jää heiltä puuttumaan? Mikä heidän elämästään ja lapsuudestaan on jäänyt puuttumaan, että se usko itseensä on niin huonolla tasolla? Mistä he ovat jääneet paitsi?
 Me kaikki olemme erilaisia. Ymmärrän toki sen. Mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on vaikea yrittää tehdä jotain asiaa oikein. Jos nimittäin oikein miettii, ei se oikea ratkaisu välttämättä ole oikein toisen näkökulmasta. Tähän pätee aikuisten sanat "ajattelen vain sinun parastasi". Mistä sen voi tietää mikä on parasta toiselle? Miten sen määrittää? Entä jos se "oikea" ratkaisu onkin väärä ja aiheuttaa jotain mitä ei voi perua. Entä jos..?
 Nyt riittää tämä jossittelu! Elämässä ei pääse kuin eteenpäin. Ei voi palata menneisyyteen. Ja lopulta, meidän kaikkien on hyväksyttävä menneisyys. Se on ja pysyy. Jos vain menet avoimin mielin eteenpäin, mikään ei vedä sinua enää takaisin.

Mikä vituttaa?

 Sanon suoraan. Vanhemmat vituttaa, vaikka nehän nyt vituttaa kaikkia nuoria. Mutta tässä tilanteessa minulla on oikeasti ihan syytä olla todella vittuuntunut. Välillä en voi sanoin kuvata, kuinka paljon aikuisen ajattelumalli ottaa päähän. Varsinkin silloin, kun siinä ei ole mitään järkeä! Saatanan päähän pinttymät aiheuttavat sen, että lastenkin elämästä saattaa tulla täyttä h*elvettiä. Siis nyt joku viisas - minua paljon viisaampi - voisi selittää minulle, miksi osa vanhemmista ei panosta lastensa kasvatukseen. Kyllä ymmärrän sen, että jos lapsi ei itse oikeasti halua mitään ja ei oo valmis tekemään töitä, että ne rahat ei menis hukkaan, nii ei paljo huvittas itteäkään laittaa rahaa siihen. Mutta, jos lapsi menestyy ja oikeasti tekee töitä tulevaisuutensa tähden, miksi häntä ei haluta auttaa? Tai lapsi oikeasti lupaa tehdä mitä vain, jotta saisi toteuttaa unelmansa. Joku haluaa tehdä parannuksen ja saada opiskelupaikan unelmiensa työtä varten. Miksi jokaiseen kysymykseen vastaus on ei? Miksi yritetään kahlita kotia, vaikka hänellä ois paremmat mahdollisuudet jossakin muualla? MIKSI!!??
 Se pelottaa. Se pelottaa aika monta meistä. Varsinkin, jos vanhemmat eivät ole päätösten takana. Toki yhteishaun aikaan hakulomakkeisiin pyydetään vanhempien allekirjoitus mutta sehän vain tarkoittaa, että vanhempi on nähnyt mitä lapsi on hakenut. Ei se tarkoita, että asiasta oltaisiin yhtämieltä. Ja lopulta kyseessä on lapsen tulevaisuus. Kyllä, puhun koko ajan lapsesta, vaikka kyseessä on nuori. Mutta välillä tuntuu, että silloin, ku menemme ensimmäistä kertaa kouluun, me näytämme aikuisten silmissä isoilta lapsilta. Mutta, kun tulee aika hakea lukioihin ja amikseen, me kutistumme ja olemme taas niitä pieniä sylivauvoja, joita pitää yrittää suojella kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tässä toinen paikka kysyä; miksi.
 Kohtalonivaa, minun mielestäni. Silloin kun meihin oikeasti pitää luottaa ja ojentaa elämän kortit käteen, aikuiset jänistävät ja piilottavat kortit viimeiseen asti ja lopulta on myöhäistä yrittää korjata mitään. Lapsi/nuori kasvoi jo aikuiseksi ja menetit mahdollisuutesi. Mieti tältä kantilta. Kuka häviää tämän pelin?

Eilisen aurinko

Kirjaimellisesti eilisen aurinko. Sunnuntaina puolen päivän jälkeen Nilsiässä paistoi vielä aurinko ja oli helppo vetää sortsit jalkaan ja nousta linja-autoon hikoilemaan. 2 tunnin linkkumatkan jälkeen, kun nousi linja-autosta sateisen torin pihaan, kylmä kirveli jalkoja. Viimeisestä yläaste viikosta tuli kylmä. Mutta siihen ei kuollut.

 Aiheet on vähän hukassa, joten kuuntelin youtubesta lauluja hakien inspistä. Ei sitä kyllä kunnolla löytynyt, mutta nyt kun kerran aloitin kirjoitan loppuun. 

 "Eilisen aurinko laskenut on länteen" Aurinko kuvaa monessa laulussa ja runossa ja muutenkin taiteessa onnea. Ja niin se on minustakin. Aurinko tuo päivän piristyksen. Aamulla, kun herää, paras tunne on se, kun aurinko paistaa. Näkee, että tästä päivästä ei tule huono ainakaan sään osalta joten se voi olla hyvä jollakin muullakin tavalla. Samalla ihmisetkin ovat iloisempia. He ovat positiivisempia. Ihmeellistä kuinka paljon säätilakin vaikuttaa siihen. Mutta kuten on sanottu: kaikki vaikuttaa kaikkeen.

 "Teki niin väärin, mut en kanna kaunaa enää" Tuossa on ideaa. Kaikille voi antaa anteeksi, vaikka he olisivat tehneet kuinka väärin tahansa. Mutta silti se ei tarkota, että kaikki ois sen jälkeen niin kuin ennekin. Kuulostaa tekopyhältä ja en kyllä itsekään osaa antaa anteeksi kaikille, jotka ovat joskus loukanneet mua. Mutta en kuitenkaan kanna kaunaa, en muistele sitä ja vaivaa sillä päätäni. Jos unohdan sen, minunkin on helpompi mennä eteenpäin. Kaikkia ei tarvitse rakastaa, mutta kaikki voi hyväksyä.
 Viimeisimmästä lausesta tullaankin mietteeseen joka on vaivannut päätäni. Tai oikeastaa teoria, miksi ihmiset tekevät joitakin tiettyjä asioita.
 Otetaan jälleen esimerkki: jos joku pitää sinusta, mutta sinä et voi sietää häntä, hän silti yrittää miellyttää sinua, jotta sinä pitäisit hänestä. Eikö? Noh, jos joku haluaa tehdä omalle keholleen jotain niin tilanne on sama. Minä en pidä kehostani, mutta kehoni pitää minusta. Haluan muuttaa sitä, ja se haluaa olla minulle mieliksi, jotta minä pitäisin kehostani. Toisaalta tuossa ei ole järkeä, mutta lopulta se kuitenkin on juuri niin kuin se menee. Keho tekee niin kuin mieli tahtoo. Sehän olisikin hullua ja sairasta, jos se ei menisi niin.
 "Eilisen aurinko laskenut on lähteen", totta, mutta se nousee taas huomenna idästä :)