 |
No niin, tästä se lähtee:
Menetetyt
Tik... Missä seuraava viipyy? Tik... Aika ei kulje. Tik... Liiku, kello! Tik...
Istun yksin asuntoni ainoassa tuolissa. Aika tuntuu pysähtyneen. Sekunnit ovat kuin tunteja. Mikseivät ne liiku? Kaikki on kuin hidastettu. Jokainen hengenvetäisy tuntuu kestävän ikuisuuden. Sydän tuntuu pysähtyneen. Laitan käteni rinnalleni. Tum... Ei, siellä se sykkii. Ei se siltä tunnu. Tiedän kyllä, tunteet tulevat aivoista. Silti uskon, että sydämestä huomaa ihmisen tunteet. Uskon vieläkin sydämen olevan symmetrinen ja kuin ystävänpäiväkorteissa. Tiedän, minkä näköinen se on, mutta en halua uskoa. Onko minun pakko uskoa? Eihän minua voi pakottaa!
Puhelimeni pirahtaa ja herättää minut ajatuksistani. Tyttöystäväni soittaa, Karo. Vastaanko? En haluaisi puhua kenellekään. Vastaan kuitenki ja yritän saada itseni kuulostamaan iloiselta. "Hei rakas!" vastaan, kuten aina. "Moi muru!" Karo vastaa ääni iloa täynnä. "Ootko kotona? Mä oon just täs sun rappus eessä", Karo sanoo ääntään hieman hiljentäen. Haluanko seuraa? En, mutta en halua olla yksinkään. "Juu kotona ollaan", vastaan automaattisesti.
Karo painaa summeria ja päästän hänet rappuun. Noin viiden minuutin kuluttua ovikelloni soi. Asun kolmannessa kerroksessa ja talossa ei ole hissiä. Nousen laiskanlinnastani ja kuulen kuinka kello alkaa liikua jo nopeammin. Hiivin ovelle kuin haamu ja aukaisen oven ripeästi. Karo on osannut varautua. Hän tietää tyylin, jolla aukaisen oven. Hänen suunsa on leveässä hymyssä ja hän katsoo minua suoraan silmiin. Hänen kiharat hiuksensa ovat lasketuneet olkapäiden yli. Hänen kirkkaan siniset silmänsä ovat kuin pikkulapsella ja hänen nenänsä on suloisen pieni. Karolla on päällään kesäinen, kirkas mekko, joka korostaa kauniisti hoikkaa vartaloa.
Hetkeäkään epäröimättä Karo hyppää kaulaani ovella. Lyömme otsamme yhteen ja alamme kumpikin nauraa. Karo roikkuu nyt minussa. Hän on kietonut jalkansa ympärilleni. Pyörin ympyrää, ja Karon mekon helma nousee leijumaan ilmassa. Nauramme vieläkin ja katsahdamme toisiamme silmiin. Jäämme tuijottamaan. Sukaisen Karon huulille pikaisen suukon. Hiljaisuus valtaa asunnon. Karo laskeutuu sylistäni hitaasti. Halaan häntä tiukasti, ja päästän hänet. Käyn heilauttamassa oven kiinni. Karo on heittänyt pusakkansa pöydälle. Asuntoni on siisti, koska olen siellä vain hairvoin. Ainakin se näyttää siltä, ja se minulle riittääkin. Käännyn Karoon päin. Katsomme tiiviisti toisiamme silmiin. Uppoudun hänen silmiensä väriin. Hiljaisuuden hajottaa Karon puhelimen ääni, joku soittaa.
Karo vastaa puhelimeen tuttuun tapaan, iloisesti tervehtien. Hänen kasvonsa valahtavat kauniista hymystä järkyttyneiksi. Huomaan, kuinka hänen silmiinsä kumpuaa kyyneleet. Katson häntä hiljaa. Karo ei puhu. Hän laskee puhelimen korvaltaa ja sammuttaa sen. Astun askeleen eteenpäin. Karo alkaa perääntyä nojatuoliini. Hän lösähtää tuolille silmät suurina. Täysin jäykkänä pelosta. Menen hänen eteensä kyykkyy ja asetan käteni varovasti hänen polvelleen. Nostan kasvoni katsomaan Karoa.. Hänen kasvonsa ovat jäykät, pois tolaltaan. Hän katsoo suoraan eteenpäin, minun lävitseni. Huomaan kyyneleen vierimässä hänen poskellaan. "Kuollut", hän sanoo todella hiljaa. Mieleeni nousee kysymyksiä. Kuka? Miksi? Milloin? Yritän sivuttaa nuo kysymykset, mutta huomaan kuinka huuleni kysyvät jo: "Kuka?" Karo painaa suunsa tiukasti kiinni. Hän sulkee silmänsä, ja huomaan miten hänen kasvonsa näyttävät todella tuskaisilta. Kaikki kyyneleet ovat valahtaneet hänen kauniille poskilleen. Olen vieläkin siinä, hänen seuranaan. Mutta mieltäni kalvaa yhä. Kuka? Toistan kysymyksen ja Karo avaa silmänsä syvään hengittäen. "Äiti", hän sanoo hiljaa, tai oikeastaan, ei sano. Liikuttaa vain huulia. Hänen äänensä ei kulje. Ymmärrän hänen surunsa. Oma äitinikin on kuollut. Kyyneleet alkavat kaihertaa silmiäni. En voi antaa niiden tulla, en nyt. Toivon, että voisin sanoa hänelle jotain, en pysty. Pelkään vain pahentavani tilannetta. Nostan käteni hänen olkapäälleen. Liikutan sitä rauhoittavasti edestakaisin. Karo niiskuttaa. Hän nojautuu olkaani vasten shokissa, täristen. Halaan häntä hellästi. Otan varovasti kiinni hänen olkapäistään. Siirrän hänet hyvään asentoon ja nostan käsivarsilleni. Kannan hänet omaan sänkyyni ja haen hänelle nenäliinoja. Hän vetää ohuen peiton päällensä, ja tajuan, että hän itkee. Itkee sitä mitä menetti. Kaikkein rakkain. Kaikkein tutuin. Karo menetti juuri parhaan ystävänsä. Sen, joka häntä hoivasi ja rakasti.
Käyn sammuttamassa valot koko asunnosta ja palaan Karon luo. Hän on nukahtanu. Menen hiljaa hänen selkänsä taakse makaamaan ja nostan peiton hänen kasvojensa päältä. Nojaan kättäni vasten ja katselen hänen untaan. Silittelen hiljaa hänen hiuksiaan. Mietin itseäni silloin, kun äitini kuoli. En ole Karo, enkä tiedä, kuinka paljon hän äitiään rakasti, mutta ymmärrän kaiken.
Huomaan kuinka ajatukseni ovat harhailleet. Karo nukkuu edelleen. Katsahdan kelloa. Se näyttää 4.30. Aika kului. En huomannut..
Rakkaani menetin
etkö ymmärrä.
Syvälle sukelsin,
onko elämässä järkeä..
Hän ei sitä ansainnut,
minä kyllä
Onko kohta jo unohtunut,
kuten tähtitaivas tuolla yllä.
Voiko palata entiseen,
olla kuin ei mitään,
ja jatkaa huomiseen
Häntä aina rakastin
en sanonut niin.
Tärkeimmät sanat unohdin,
en voi sanoa enää "Näkemiin"Pääsit siis loppuun asti! :) Hienoa!! Kerro mitä pidit ja kerro minkän laisia tekstejä haluaisit nähdä. :)
Kuvan lähde: http://www.joe-ks.com/archives_oct2006/BurningWater.jpg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti