Minä

 Elän mieluusti menneessä. En tiedä tarkalleen miksi, mutta tuntuu, että siellä kaikki on hyvin. Siellä kaikki on varmaa ja niin epävarmaan. Mutta tieto siitä, että menneestä selviän ainakin tähän päivään asti ilman kuolemaa, riittää minulle. Suojelen tällä itseäni, haluan piilottaa sen mikä on epävarmaa. Mutta kuten sanonta kuuluu: sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Eli toisin sanoen, jos minä jätän tulevaisuuden taakseni se tulee vastaan menneisyydessäni ja kaikki on silloin paljon sekavampaa.
Mutta miten siis turvata elämäni, jos en ole turvassa kaikelta pahalta edes menneisyydessäni. Onko mahdollista elää hetkessä. Unohtaa murehtiminen tulevaisuudesta, mutta kuitenkin samalla olla vain iloinen kaikesta hyvästä ja pahasta mistä on jo päästy yli. Miten voi olla iloinen siitä mitä kaikkea on, kun ei ole sitä mitä oikeasti tarvitsee? Mitä tässä maailmassa tarvitsee ollakseen iloinen. Minulla riittäisi hali päivässä kaikilta ystäviltäni ja hyvän yön toivotus. En vaatisi enempää. En tarvitse enempää. Mutta se, kun on hetken normaali, on toisten silmissä epänormaali. Ja kun on hetken täysin hullu, se sitten myös on sitä, mutta sekään ei ole normaalia. Missä kulkee normaalin ja epänormaalin raja? En ainakaan tässä. Hulluutta on kaikkialla, jopa kivissä. En osaa kuvata kivien hulluutta. Joskus tuntuu, että nekin omistavat tarinan, jota ne eivät vain osaa kertoa. Mutta toisaalta puhuva kivi ei ole normaali..
 Tuntuu hullulta ajatella, että joskus en osannut pelätä. En osannut säikähtää tai varoa omaa henkeäni. Tänä päivänä, pelkään kaikkea ja kaikkia. Pelko on osa joka päiväistä elämää, mutta se osaako sitä käsitellä on aivan toinen juttu. Minua pelottaa olla oma itseni, pelkään että minua mollataan. Pelkään uusia ihmisiä, he voivat paljastua todella vaarallisiksi. Pelkään luottaa mihinkään tai kehenkään, pelkään että minuun sattuu. Mutta toisaalta, jos en luottaisi mihinkään tai kehenkään, luotettaisiinko minuun ja voisinko elää..
 Olen kiitollinen elämästäni. Näistä opeista ja ajatusten alullepanoista ja muutenkin niiden kehittämisestä. Elämäni ei ole ollut täydellistä, eikä siihen liity mitään oikeastaan hemaisevaa ja ylistettävää. Se on normaalia, ainakin lähellä sitä, joskus todella rasittavaa, mutta siinä on kaikkea mitä tarvitsen. Siinä on kaikkea sitä hulluutta, mitä tällainen sekoboltsi kaipaa, selvitäkseen hengissä.