Eteenpäin

 Hiljalleen, kun nyt lukukausi on ohi ja suurinosa on päässyt luokiltaan, voi alkaa kääntää sivua ja levähtää hetken. Kesällä on kesätöitä ja aikaa ottaa vähän rennommin. Ei ole enää välttämättä pakollisia menoja, eikä niin paljon stressiä.
 Toisille taas se on vuoden kiireisintä aikaa. Lomalaiset lähtevät liikenteeseen, töitä riittää ja rahaa liikkuu. Jotenkin kuitenkin ajatteleisin, että vaikka ihmisillä onkin kesällä töitä, ottavat he silloin asiat jotenkin positiivisemmalla tavalla. Vaikka he uurastavat koko päivän töissä, he ovat iloisia siitä, että pääsevät illalla kotiin oman perheensä luokse, tai nukkumaan.
 Toisaalta kesän alku on täynnä jännitystä ja iloa. Milloin joku täyttää vuosia, toinen pääsee rippikoulusta ja kolmas saa opiskelupaikan. Se aiheuttaa toki jonkin näköisiä järjestelyjä, mutta toisaalta se tuo myös iloa elämään. Se on kuitenkin aika suuri muutos, ja kasvattaa ihmisiä monella tapaa. Varsinkin rippikoulu.
 Oma rippikoulu kasvatti minua ja nyt kun olen saanut katsoa sitä isosen näkökulmasta, olen niin iloinen huomatessani, kuinka paljon ihminen voi muuttua viikon aikana. En voi sanoin kuvata, kuinka ylpeä olen saanut olla viimeisen viikon aikana. Toki viikkoon mahtuu niin iloa kuin suruakin, mutta toisaalta se kaikki positiivisuus ja innostus mitä sain kokea muiden osalta, vei pois sen kaiken murheen, mikä mieltäni painoi. Ja jotenkin tuntuu, että tästä kesästä tulee varmasti ehkä haastavin, mutta kuitenkin ikimuistoisin ikinä. Kaikki on lähtenyt käyntiin niin hyvällä tavalla, että katson tulevaisuutta positiivisin mielin.
 Mietin kuitenkin, että entä jos minulle ei olisikaan käynyt näin hyvin? Entä jos..? Siis totta kai ihminen miettii tuollaisia asioita, se kuuluu meidän luonteeseemme. Mutta toisaalta miettii, mistä se tulee. Siis se kaikki negatiivisuus ja alakuloisuus. Mistä tulee se heikko luottamus itseensä? Sitä ei nimittäin ole kaikilla. Ja myönnän olevani kateellinen niille, jotka luottavat tulevaisuuteensa ja uskovat itseensä. En usko hetkeäkään, etteikö sitä uskoa olisi ansaittu. Mutta miten on niiden laita, jotka oikeasti kaipaavat sitä uskoa ja kannustusta. Miksi se jää heiltä puuttumaan? Mikä heidän elämästään ja lapsuudestaan on jäänyt puuttumaan, että se usko itseensä on niin huonolla tasolla? Mistä he ovat jääneet paitsi?
 Me kaikki olemme erilaisia. Ymmärrän toki sen. Mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on vaikea yrittää tehdä jotain asiaa oikein. Jos nimittäin oikein miettii, ei se oikea ratkaisu välttämättä ole oikein toisen näkökulmasta. Tähän pätee aikuisten sanat "ajattelen vain sinun parastasi". Mistä sen voi tietää mikä on parasta toiselle? Miten sen määrittää? Entä jos se "oikea" ratkaisu onkin väärä ja aiheuttaa jotain mitä ei voi perua. Entä jos..?
 Nyt riittää tämä jossittelu! Elämässä ei pääse kuin eteenpäin. Ei voi palata menneisyyteen. Ja lopulta, meidän kaikkien on hyväksyttävä menneisyys. Se on ja pysyy. Jos vain menet avoimin mielin eteenpäin, mikään ei vedä sinua enää takaisin.