Lovely, lovely world

Niin todella, lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Ainakin hetkiseksi :3 Myönnän, olen välillä yksi niistä yli positiivisista mulkuista, jotka näkee paskassakin jotain kaunista. En kuitenkaan takerru tuohon äskeiseen. Tällä hetkellä, joku tuolla jossain, tekee elämänsä suurimman päätöksen ja minä en tiedä siitä mitään. Mutta silti se ei häiritse minua. Miksi se häiritsisi?
 Olen itsekkin ollut viime aikoina isojen päätöksin äärellä, ainakin omasta mielestäni. Pari viimeistä viikkoa olen pähkäillyt pääni puhki selvitäkseni itse aiheutetuista kuluista, joihin minulla ei ole varaa. Olen toki alaikäinen vielä ja suurin vastuu minusta on vanhemmillani, mutta koska kuitenkin olen kohta muuttamassa isoon maailmaan haluan näyttää heille, että pärjään omillani. Toisaalta, mietin, miksi minulla on niin kiire pois kotoa. Voisin hyvin jäädä omaan pieneen lukioomme, missä voisin ihan rauhassa keskittyä pelkkään opiskeluun, työympäristön ollessa tuttu ja turvallinen ja ihmisten jo valmiiksi läheisiä. Tämä ajatus kuitenkin puistattaa minua. En halua jäädä tänne... Ei minulla mitään pahaa ole sinällään, mikä estäisi sen mutta kaipaan muutosta. Muutenkin tämä pieni kylä on aiheuttanut mielelleni jo tarpeeksi hallaa, joten ehkä minun onkin aika vaihtaa maisemaa.
 Tähän tosin on monta estettä. Asuminen maksaa maltaita ja maatilantyttönä minulla ei ikinä tulisi olemaan varaa siihen. Silti en halua lakata haaveilemasta ja luovuttaa. En halua myöntää itselleni ja vanhemmilleni etten pärjää elämässä. Että olen epäonnistunut. Pelkän väsymyksenkin ja numeroiden laskun hyväksyminenkin vaati aikaa.
 En syntynyt kultalusikka suussa. Monet vanhemmat ihmiset sanovat etteivät nuoret arvosta vanhempia ihmisiä. Totta, eivät kaikki arvostakkaan, mutta tämäkin yleistys ei pidä paikkaansa. Ei todellakaan. Moni arvostaa vanhoja ihmisiä enemmän kuin itse tajuaakaan. Emme toki sano heille suoraan tyylillä "minä rakastan ja arvostan sinua" ei todellakaan. EI ikimaailmassa näin. Tämä arvostus osoitetaan erillä tavalla. Ne ovat pieniä elkeitä. Sana kiitos, osoittaa minusta arvostusta. Se että hymyillään toiselle kun tämä hymyilee sinulle osoittaa arvostusta. Se, että luottaa ja puhuu asoistaan osoittaa arvostusta, mutta myös kiitollisuutta. Mutta sitä pientä mitä nuoret antavat, ei huomata. Miksi ei? Mikä siinä on vaikeaa?
 Niin pientä niin kaunista, 
liian vaarallista.
Pieni hymy, 
avoimuus,
onnen kyynel,
ja ystävyys.