Love, love

Mitä rakkaus on? Tai paremminkin, mistä se tunnistaa? Milloin voi sanoa rakastavansa toista, ilman paineita? Miten siitä voi tehdä helppoa? Ja onko sitä pakko edes sanoa?
 Rakkaus on niin laaja käsite. Se, että sanoo jollekkin ihmiselle rakastavansa tätä on toiselle suuri asia. Toiselle se on taas arkipäivää. Minulle itselleni se on vaikeaa. Enkä mielellään sano niitä sanoja ääneen, jos en oikeasti tarkoita niitä ja tunne sitä tarpeelliseksi. Minusta sitä ei ole pakko sanoa ääneen. Sen huomaa käytöksestä, sen huomaa ilmeistä ja puhetyylistä. Mielestäni sen turha jankkaus saa asian tuntumaan arkiselta. Tottakai on olemassa monenlaista rakkautta ja toisille on helpompi sanoa vain kaikki tunteet ääneen. Mistä sitä tietää milloin sitä kupsahtaa ja joku tulee siun haudalle pillittämään, ku se ei koskaan saanu mahollisuutta sanoa niitä kolmea pientä sanaa. Mutta toisaalta, jos hän on ennen kuolemaa osottanut rakastavansa toista, eikö se riitä? Sillä sisimmässään tietää kuka sinua rakastaa, ja ketä sinä itse rakastat. Ei siihen tarvita mitään GPS paikanninta sijoittamaan tyyppejä ja kohtia mistä kohin sinä sitä rakastat. Jos sitä rakastaa nii millään muulla ei sitten lopulta oo väliä.
Välillä olen miettinyt, voiko rakastaa liikaa. Onko oikeasti olemassa liikaa rakkautta? Onko se liikaa, että uhrautuu toisen puolesta, koska rakastaa tätä niin paljon? Mutta rakkauden muotojakin on niin paljon. Voiko rakastaa liikaa itseään? Jos rakastaa itseään, onko heti narsisti? Jos rakastaa luontoa, onko joku viherpiipertäjä? Jos rakastaa muita, onko joku.. en tiedä mikä, mutta joku? Jos rakastaa liikuntaa, onko joku urhelija? Jos rakastaa ruokaa, onko automaattisesti läski? Ei, ei se niin mene. Rakkaus on tärkeää tässä maailmassa. Niin ovat sanoneet kaikki tässä maailmassa. Niin sanotaan raamatussakin. Kaikki tarvitsevat rakkautta ympärilleen ja mielestäni sitä ei voi olla liikaa. Tässä nykyisessä maailmassa sitä on liian vähän.
 En osaa sanoa, mistä rakkauden tunnistaa. Mutta tiedän, että kun sen tuntee, sitä ei tarvitse paljon toisilta kysellä, että tätäkö se sitten on. Kun se on todellista, se on myös helppoa, ja se on silloin myös helppo sanoa ääneen.

Rakkaus on sitä, kun laittaa toisen asiat oman etunsa edelle. Rakkaus on sitä, kun hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on. Rakkaus on sitä, kun kestää toista hyvinä ja pahoina päivinä. Rakkaus on sitä, kun pystyy olemaan mitä on ilman peittelemättä sitä. Rakkaus on ehkä hetkellistä, mutta se on kaunista ja mielestäni jokaisen pitäisi tulla rakastetuksi, edes kerran elämässään. Love is beautiful and we all need it.

Kuva:
http://static.tumblr.com/ipjqzoh/casm7p9y7/inspirtaion.jpg

Veroja veroja veroja

Innoitus tähän kirjoitukseen lähti kaikkiaan yheiskuntaopin tunnilta, kun opettaja pyysi meitä kirjoittamaan mielipidekirjoitus johonkin lehteen. Eihän näitä tarkoitus ollut julkaista, mutta jotakin harjoitusta sentään tähänkin asiaan piti saada. Aiheeksi hän antoi verot. Jotenkin aihe miellytti minua, koska äiti oli juuri puhunut paripäivää sitten kuinka häntä kyrpii kaikki valtion sijoitukset. Ei sillä, kyllä ne minuakin v**uttaa. Helvetti vieköön, yrittääkö ne oikeesti tehä Suomalaisita köyhiä? Eikö me olla jo tarpeeksi persaukisia ilman jotain lisäveroja ja tukien leikkauksia? Vaa eihän se loppujen lopuksi niitten persettä kutita, ku heillä on vara ostaa, vaikka kaikki maaliman syyhylääkkeet, jos oikeen alkaa riipimään. Aiheuttaakohan se samalla vähän ummetustaki.. Voisivat joskus kokeilla elämää keskiverto palkalla. Jolla pitäs sitten kasvattaa 2-4 lasta, maksaa auto, ruoka, sähkö, kännykkä, vesi, asunto (riippuu tosin aika pitkälti asunnosta), lisäksi kaikki lainat mitä on tullut otettua, jotta tämä kaikki paska pysyis kasassa. Nii, että siltä kantilta, jos vähän ajattelis tätä elämää nii vois nuitten päättäjien ideat olla vähän realistisempia, jos ne tietäs kuin saatanan tiukilla osa tästä porukasta täällä elää!
Kirjoitin kuitenkin koulussa tämän alla olevan tekstin, josta olin äärimmäisen ylpeä. Tärkeintä kuitenkin oli tuoda oma mielipide esille :)
 "Kaikesta tässä joutuu maksamaan jotain ylimääräistä, jotta valtion päättäjät voivat kasvattaa palkkojaa. Verot ovat tämänkin vuoden puolella kiristyneet ja valtion on leikannut monista tuista. Mielestäni valtio tekee tässä suuren virheen. Jokainen päättäjä voisi vilkaista omaa tilikuittiaan ja sanoa sitten, mistä sitä on vara leikata.

En sano, etteikö veroista olisi hyötyä. Ne mahdollistavat monia asoita tässä yhteiskunnassa. Mutta mielestäni veroja kiskoaan vääräsitä koloiosta. Valtoin päätääjien on helppo kiristää sieltä, mistä heidän ei tarvitse itse maksaa. Lähes jokainen heistä asuu kaipunkiseudulla, jossa julkinen liikenne toimii. Päättäjät ajattelevat vain sen kautta, mikä on heille edullista. He eivät osaa ajatella vähäosaisten kannalta, koska eivät oletettavasti ole mistään köyhistä perheistä.

Maksa siis verosi kunniallisesti, jotta kaikki valtion mulkut saavat palkkansa."
 En usko, että tekstiä olisi julkaistu, mutta nyt se ainakin on täällä näkyvillä :3 Mutta rahaahan sen vain on. 'Raha on kuin roskaa, roska on ku paskaa ja paska ei lopu koskaan' 

Minä

 Elän mieluusti menneessä. En tiedä tarkalleen miksi, mutta tuntuu, että siellä kaikki on hyvin. Siellä kaikki on varmaa ja niin epävarmaan. Mutta tieto siitä, että menneestä selviän ainakin tähän päivään asti ilman kuolemaa, riittää minulle. Suojelen tällä itseäni, haluan piilottaa sen mikä on epävarmaa. Mutta kuten sanonta kuuluu: sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Eli toisin sanoen, jos minä jätän tulevaisuuden taakseni se tulee vastaan menneisyydessäni ja kaikki on silloin paljon sekavampaa.
Mutta miten siis turvata elämäni, jos en ole turvassa kaikelta pahalta edes menneisyydessäni. Onko mahdollista elää hetkessä. Unohtaa murehtiminen tulevaisuudesta, mutta kuitenkin samalla olla vain iloinen kaikesta hyvästä ja pahasta mistä on jo päästy yli. Miten voi olla iloinen siitä mitä kaikkea on, kun ei ole sitä mitä oikeasti tarvitsee? Mitä tässä maailmassa tarvitsee ollakseen iloinen. Minulla riittäisi hali päivässä kaikilta ystäviltäni ja hyvän yön toivotus. En vaatisi enempää. En tarvitse enempää. Mutta se, kun on hetken normaali, on toisten silmissä epänormaali. Ja kun on hetken täysin hullu, se sitten myös on sitä, mutta sekään ei ole normaalia. Missä kulkee normaalin ja epänormaalin raja? En ainakaan tässä. Hulluutta on kaikkialla, jopa kivissä. En osaa kuvata kivien hulluutta. Joskus tuntuu, että nekin omistavat tarinan, jota ne eivät vain osaa kertoa. Mutta toisaalta puhuva kivi ei ole normaali..
 Tuntuu hullulta ajatella, että joskus en osannut pelätä. En osannut säikähtää tai varoa omaa henkeäni. Tänä päivänä, pelkään kaikkea ja kaikkia. Pelko on osa joka päiväistä elämää, mutta se osaako sitä käsitellä on aivan toinen juttu. Minua pelottaa olla oma itseni, pelkään että minua mollataan. Pelkään uusia ihmisiä, he voivat paljastua todella vaarallisiksi. Pelkään luottaa mihinkään tai kehenkään, pelkään että minuun sattuu. Mutta toisaalta, jos en luottaisi mihinkään tai kehenkään, luotettaisiinko minuun ja voisinko elää..
 Olen kiitollinen elämästäni. Näistä opeista ja ajatusten alullepanoista ja muutenkin niiden kehittämisestä. Elämäni ei ole ollut täydellistä, eikä siihen liity mitään oikeastaan hemaisevaa ja ylistettävää. Se on normaalia, ainakin lähellä sitä, joskus todella rasittavaa, mutta siinä on kaikkea mitä tarvitsen. Siinä on kaikkea sitä hulluutta, mitä tällainen sekoboltsi kaipaa, selvitäkseen hengissä.

Hello, my dear :3

 Ystäviä, niitä minulla riittää. En sano olevani suosittu, mutta tuntuu, että minun on helppo tutustua ihmisiin, jos haluan. Jotenkin en osaa selittää sitä itekään. Toisaalta joskus voisin kysyä uusilta tuttavuuksilta, mikä minussa viehättää..
 Meistä on moneksi, on hulluja ja vähemmän hulluja ja sitten on niitä "normaaleja". Omasta mielestäni minä kuulun tuohon ensimmäiseen. Ehkä minä sitten vedän puoleeni niitä hulluja ja vähemmän hulluja kaverieta. :D Voin sanoa vilpittömin sydämin, että jokainen, johon olen saanut tutustua viimeisen puolen vuoden aikana, on muuttanut minua. Heidän ilonsa ja avoimuutensa ovat rohkaisseet minuakin olemaan avoin ja puhumaan. Toisaalta toisien ystävien kohdalla olen oppinut olemaan sinnikäs ja auttamaan heitä ja ajattelemaan järkevästi. Omat mielipiteeni ja maailmankuvani ovat toki tässä tulleet paljon esille, mutta en usko sen olevan pahaksi kellekkään. En sano, etteikö tämä kaikki olisi saanut entisiä kavereitani hulluiksi (vaikka nehän on jo vähä ennestään) mutta minua se on auttanut. Olen ihastunut, ilostunut, ehkä hieman suutahtanut, mutta silti ollut rehellinen näiden ystävieni suhteen. En todellakaan halua luoda ympärilleni piiriä, jossa jokainen asia on valhetta ja pienikin lipsahdus totuudesta hajottaa kaiken.
 Jokaisessa ystävyys suhteessa on jotain ainutlaatuista. Sitä tutustuessaan toiseen ei edes huomaa, jutun luistaessa, kuinka henkilökohtaisia asoita tulee sanottua. Lopulta sitä parin viikon päästä ajattelee, että olen tuntenut tuon tyypin todella kauan. Alussa todella kehutaan toista ja vastauksilla ei haluta aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Toimin itsekin näin monissa tilanteissa, mutta lopulta se antaa väärän kuvan siitä mitä minä olen. Päädyn yleensä siihen, että oikeasti sanon asiat niin kuin ne ajattelen ja en todellakaan takaa sitä, ettenkö satuttaisi jotakin. Saatan heittää letkautuksia ja lainauksia, joita kaikki eivät välttämättä ole kuulleet koskaan. Siksi ehkä joillakin on vaikea tajuta, mikä on totta ja mikä vain sarkasmia ja vitsiä. Sosiaalisena ihmisenä en ole mikään tosikko ja vitsiä voi heittää, vaikka jostain todella vakavasta. Mutta näin on helppo tutustua toisen mielipiteisiin ja ajatusmaailmaan. On naiviia ajatella kaikista pelkkää hyvää, mutta todella toivon, että se olisi mahdollista. Kusipäisyydelle nyt ei voi mitään, mutta sitä voi helpottaa laskemalla ensikerralla, vessassa käydessäsi, päästä asti.
 Tällä tekstillä haluan kiittää ja ylistää uusia ystäviäni. He ovat tuoneet piristystä päivääni. Näyttäneet etten ole täysi nolla ja olleet rehellisiä niin mielipiteidensä kuin ystävällisyydesä kanssa. :)
Ja vielä ihan yhen homppelin kiusaksi. Tämä on kuin rakkaus, jos sitä pakottaa, se on täyttä paskaa :P
Ja kuvan linkkihän on:
https://fbcdn-photos-e-a.akamaihd.net/hphotos-ak-prn1/t1.0-0/1014050_738722422834061_1218094529_n.jpg

Life is perfect

Se tuttu tunne, kun kaikki menee vauhdilla permäkeä alas ja huomaankin matkalla, että hei hupsansaa, siinähän on kivi joka osuu justiinsa suoraan minun ahteriini. Vaikka miun soma pikku pyllyni on kokenut kovia, ei se tarkoita, että sitä voisi pommittaa kivillä!
 Tiedät varmastin sen tunteen, kun olet mokannut ja tiedät, että ainut syyllinen virheisiin olet sinä itse. Silti tekisi niin kovasti mieli haukkua kaikki vastaan tulevat ihmiset pystyyn ja kirota kaikki, vaikka he eivät olisikaan tehneet mitään. Mikään ei auta asiaan, vaikka repisin jokaisen hiuksen päästäni yksi kerrallaan tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta onneksi aina voi yrittää uudestaan. Tilannetta voi muuttaa, parantaa tapansa ja vastata seurauksista. Tilanteesta voi selvitä. Mutta kaikkea ei voi korjata..
Jos se yhtään helpottaa, ei kukaan ole täydellinen. Ja minä ajattelen, että kaikki kuitenkin ovat. He ovat täydellisiä omana itsenään. Heidän ei tarvitse muuttua ollakseen täydellisiä jollekin toiselle. He ovat täydellisiä, koska ovat mitä ovat. Ja se on ainut asia, mitä heiltä voi pyytää. En siis itsekkään ole täydellinen. Mutta olen minä ja muuta ei tarvita. Olen mitä olen ja se riittää tai ei riitä, kuka sen päättää.
Persmäkeä mennään, mutta ens kerralla pulkalla. Jos sattuu se on harmi mutta elämästä ei selviä naarmuitta. Leuka rintaan ja päin uusia pettymyksiä. Onnee :)