Tanssi

Täällä liikun
tunteitani palastan.
Vartalostani nautin,
murheet unohdan.
Olen vihdoin kuin kotona,
omassa ruumiissani.
Kerään itseni pala palata,
Hallitsen kehossani.
Pieni taivutus,
kaunis liikahdus.
Käden ojennus,
hetken helpotus.

Me

Tässä olen, 

erittäin lähellä.

Tässä olen,

kuljen vierellä. 

Mutta jos lähden, 

mitä jää. 

Lailla tähden,

muisto elämään.

Tarkoitus

Mikä tämän blogini tarkoitus on? Olen miettinyt itsekin miksi aloin kirjoittaa blogia. Ehkä tämä selventää sitä.

Kirjoitan saadakseni selvyyttä omiin ajatuksiini. En todellakaan aina ajattele mitä kirjoitan ja ehkä joku päivä tulen katumaan sanojani. Mutta, koska olen havainnut tämän hyväksi tavaksi purkaa hieman ajatuksiani, jatkan kirjoittamista tällä tyylilläni.
Kaikki mitä sanon on lähestulkoon totta. Oma ajatusmaailmani on kummallinen ja sen huomaa jokaisesta kirjoituksestani. Kirjoitan kummin vertauksin ja otan usein esille jotain täysin asiaan kuulumattomia aiheita. En ole hyvä tässä ja tämä on ensimmäinen blogini koskaan. En tiedä tulevasta, mutta kirjoitus tyylini ei tule muuttumaan ainakaan kovin paljon. Kirjoitan siis omasta elämästäni. En todenmukaisin sanoin, ainakaan monessa tilanteessa, mutta kuitenkin jokainen ajatukseni ja kirjoitukseni purkautuu ulos jonkun ongelmani edessä. En sano, että ongelmani olisivat suuria ja jotenkin maailmaa järisyttäviä, mutta tunnen tarvetta selventää niitä.
 Osassa kirjoituksissani kerron unelmista. Kerron siitä kuinka haluaisin lentää, kuinka kaiken tulisi olla mahdollista. Olen kirjoituksissani ehkä hieman lapsen mielinen ja minua ei jokaisessa asiassa sen tähden otetakaan tosissaan. Mutta välillä ajattelen, että lapsenmielisyyteni johtuu pakenemisen halusta. Haluan tarrautua johonkin mikä mielessäni ei tule muuttumaan ja josta minulle on jäänyt hyvät muistot. Se tuntuu järkevältä ja terveeltä ajatukselta.
 Moni joka on lukenut blogiani ehkä ajattelee, että kirjoitukseni ovat todella syvällisiä ja kertovat minusta paljon. Oikeastaan nämä kirjoitukset eivät kerro sitä kuka olen, ne kertovat sen mitä haluan olla. Kumma kyllä, se mitä haluan olla muuttuu välillä todeksi. Olen Powerpup girl, kuten aikaisemmassa tekstissä sanoin. Osaan lentää, en todellisuudessa, mutta unissani. Olen mitä olen ja sellaisena pysyn, täälläkin.

Toivottavasti tämä teksti ei hämmennytä ketään lukijaa. Olen todella ihmeissäni välillä itsekin kun saan jotain todella sekavaa aikaan. Mutta se on elämää. Jatka lukemista ja jätä kommenttia :)

Hyvin suuniteltu

Voi helvetti tämän maailman kanssa. Ei tämä voi mennä näin. Jos hyvin valmisteltu on puoliksi tehty, päteekö sama elämässä. Voisiko se toimia? Ei oikeastaan. Mitään mahdollisuutta. Kuka sen suunnittelisi? Joku jumala? En usko, että se kenenkään suunitelmana voisi toimia. Kaikki ei mene tässä maailmassa niin kuin suunitellaan. Ei ainakaan minun elämässäni.

 Kirjoissa kaikki päättyy onnellisesti. Viimeisimmässäkin kirjassa, jonka luin, kaikki päättyi kamalien sotkujen jälkeen parhain päin. Missä se minun onnellinen loppuni on? Monet kirjatkin tosin jatkuvat seuraavissa osissa aina pahemmalla tavalla, mutta niissäkin jatkosarjoissa on jokin juoni, mikä lopulta kohtaa onnellisen lopun kanssa. Onko tämä minun tarinani sitten vielä kesken? Mistä tämä kertoo? Tytöstä, joka tavoitteli tähtiä ja halusi kaiken, mitä maa päällään kantaa, mutta jonka valitsema tie ei ollut kaikkein helpon ja joka yritti kuitenkin kaikilla mahdollisilla tavoilla välttää ikävyydet. Joka kaiken paskan keskellä näki valon pilkahduksen, jossain missä sitä ei ollut.
Ehkä tämä minun elämäni kertoo siitä. Tai sitten tämä on taas niitä yksiä ja samoja teinidraamoja jossa suuristellaan kaikkea turhaa ja yritetään olla nii IHG OMG chooleja ettei mitään rajaa. Mistä minä tiedän, tämä stoori on vielä kesken!

 Tämän tarinan alku on tylsä. Se kertoo tytöstä, joka oli kaikin puolin helppo kasvattaa ja jonka elämä ei lopulta tuntenut paljon vääryyttä. Jäänittävimmät kohdat ovat varmaan olleet lasku katolta kylelleen puuhun ja käden murtuminen. Muutenhan tämä tyttö eli elämänsä kuin enkeli. ;) Mitä järkeä tässä tarinassa sitten lopulta on? Pitäisikö alkaa kertoa kuinka tämä pikkutyttö oppi käymään pissalla? Tai kun hän oppi pesemään hampaat? Henkilö kohtaisesti en ymmärrä tällaisia kirjoja. Eikö viihteen tarkoitus ole olla jotain hieman epänormaalia ja jännää, erilaista? Ja nyt joku neropatti pätee, että lasten kirjojen tarkoitus on olla opettavaisia ja kehittäviä! kehittävät niillä on housussa..

 Jos kirjottaisin itsestäni, en kirjottaisi siitä mitä oikeasti tapahtui. Kertoisin kuvauksin, vertauksin, lisäisin jotain omaa ja poistaisin tylsät jutut. Tekisin elämästäni seikkailun vaikka se ei olisi niin. Voisiko se olla niin? Voisiko tämä koko elämäni olla yksi suuri seikkailu, joka on vasta alkamassa? Tulenko minä olemaan seuraava Powerpup girl?

Hope

Kurja paikka tämä maailma. Kun sä syöt aamulla ruokaa perhees kanssa niin joku kuolee pommi iskussa. Ethän sä sitä tiedä. Ei se välttämättä sua kiinosta. Ja mun mielestä lapsen ei tarvi olla kiinostunut tollasista asioista. Lapsella on oikeus olla tietämätön ja viaton. Miksi lapsien ei anneta olla lapsia niin kauan kuin HE haluavat? Miksi täytyy aikuistua jo niin varhain. Vaikka olen itsekin vielä nuori niin tuntuu, että lapset, jotka ovat toisella luokalla ja sanovat etteivät halua leikkiä, valehtelevat niin itselleen kuin muillekkin. Minä olen heitä vanhempi ja haluan leikkiä! Haluaisin ylikaiken palata siihen aikaan, kun en tiennyt mikä on yhteiskunta ja mistä raha tulee. En tiennyt, että ihminen ei voi lentää ilman siipiä. Uskoin satuihin ja pelkäsin pimeää. Ei sillä, pelkään hieman vieläkin.. Minulla on vilkas mielikuvitus ja välillä se on rasite. En uskalla nukkua verhot auki, koska pelkään jonkun mörön tuijjottavan minua. :D Onhan se outoa minun ikäiseltäni, mutta se tarkoittaa sitä, etten ole vielä täysin aikuistunut. Minulla on vielä toivoa elää elämää ja nauttia siitä.
 Sadut saavat silmäni loistamaan. Rakastan kaikkea fantasiaa. Rakastan sitä, kun kirjassa joku hyppää kielekkeeltä muttei kuole! Niitä lukiessa, se sama tunne saattaa vallata myös minut ja tuntuu, että pystyn mihin vain. Haluaisin lentää mopolla kuuhun, haluaisin omistaa taikalampun niin kuin Aladinilla, haluaisin kiivetä pavun vartta kuin Jaakko, haluaisin ryömiä kanin koloon ja päästä toiseen maailmaan kuin Liisa. Pelkkä ajattelu saa kylmät väreet iholleni. Tapahtuisi jotain mahdotonta. Vaatekaapistani pääsisi Narniaan, ja kaatuessani, koko maailma pysähtyy ja näen jotain, mikä avaa silmäni.
 Sanoin tekstin alussa, että tämä maailma olisi kurja. Ei se oikestaan ole. Se on enemmän hassu :3 Vaikka täällä tapahtuu kaikkea kamalaa, täällä on silti vielä niitä ihmisiä, jotka osaavat kehittää mitä ihmeellisimpiä maailmoja. Sellaisia maailmoja missä kaikki on mahdollista. Sellasia, missä ihminen ei oo enää vain ihminen, vaan sankari.